Jayne Anne Phillips: Quiet Dell
Scribner, 2013
Tammi, Keltainen kirjasto 2014
Suom. Kersti Juva
”Vain neljä henkilöä romaanissa Murhenäytelmä ovat täysin keksittyjä.” Näillä sanoilla kirjailija aloittaa teoksensa viimeistelyvaiheen, ”Kiitokset”, jotka luettuaan myös lukija tietää, miksi yhdysvaltalainen useasti palkitun kirjallisen uransa novellien ja romaanien parissa luonut Jayne Anne Phillips halusi kirjoittaa tämän kirjan, tämän tiiliskiven, eräiden veritekojen anatomian, viettää vuosia tämän ”salaisen kirjan” parissa.
Teoksen ydin, yli kahdeksan vuosikymmentä sitten Länsi-Virginiassa, Quiet Dellissä, tapahtunut todellinen rikos, rakkauskirjemurhien sarja, on ollut omalla tavallaan osa hänen elämäänsä hyvin pitkään, tapahtumapaikat tuttuja. Tämän on oltava vähintäänkin osasyynä siihen, että kirjailijatar on jaksanut kirjoittaa näin pitkän ja pilkuntarkan analyysin tapahtumista, jotka johtivat lukuisiin kuolemiin, lukuisilla eri tavoilla, lukuisista eri syistä. Tässä kohtaa haluan esiintuoda ajatukseni, joka leijui useasti mielessäni teosta lukiessani. Emme me ihmiset muutu, vaikka kehitys kehittyykin: ennen rikollinen mieli etsi uhrinsa kirjeenvaihtopalstoilta, nykyään samaa tapahtuu internetin erilaisilla foorumeilla. Teoksen köyhtynyt ja epätoivoinen leski voisi toimia juuri tällä tavoin yhä tänäkin päivänä. Ja löytyä perheineen murhattuna.
Kuten sanottu teoksen keskeisistä henkilöhahmoista neljä ovat silkkaa mielikuvituksen tuotetta. Loput romaanin karmivan rikoksen uhreista sekä sivuamista ovat nimiltään todellisia, ajatuksiltaan, havainnoiltaan ja keskinäisiltä suhteiltaan fiktiota. Teoksen lähdemateriaali sitä vastoin, kirjeet, oikeuden pöytäkirjat, lehtiartikkelit ja valokuvat, ovat alkuperäisiä dokumentteja. Tämä tekee kirjasta sangen käsinkosketeltavan kokemuksen, kuvauksen jota lukija seuraa kuin avoimin ovin käsiteltävää oikeuden istuntoa. Kuka teki ja mitä, missä, minkä takia ja kenen kanssa? Tämä ei kuitenkaan ole romaanin ainoa sisältö, vaan rikoksen ohella oman tilansa ottavat myös sitä seuraavat journalistit omine henkilökohtaisine ihmissuhdekiemuroineen edustaen teoksen totaalisen fiktiivistä henkilökaartia. Itsenäinen, työtä tekevä nainen sekä homoseksuaali – ei tietenkään julkinen sellainen – mikä rautainen kaksikko 1930-luvun totuttuja normeja rikkomaan!
Murhenäytelmä ei ollut ensimmäinen Jayne Anne Phillipsini. Se oli toinen. Siihen kummasta pidin enemmän, en osaa vastata, mutta rehellinen ollakseni, molemmat koettelivat kestävyyttäni, tosin täysin erilaisista syistä. Kumpaakaan en kuitenkaan olisi jättänyt puolitiehen, en edes harkinnut moista. Ensimmäiseni, Suojeluksen, jonka arvioni voit lukea alta, kohdalla minun oli nieltävä se tosiasia, että sen kielikuvat ja vaikeaselkoinen symboliikka olivat yksinkertaisesti liikaa minulle. Murhenäytelmä sen sijaan oli musertaa minut ajoittaisella pitkäpiimäisyydellään; tämän kaiken olisi voinut sanoa niin paljon nopeammin. Tässä vaiheessa en voikaan olla vertaamatta teosta toisen yhdysvaltalaisen, Joyce Carol Oatesin, vallan samantyyppiseen järkäleeseen Sisareni, rakkaani. Tiivistämällä näistä molemmista mielenkiintoisen ytimen omaavista traagisista tarinoista olisi kehkeytynyt vielä huomattavasti miellyttävämpiä lukukokemuksia.
Jayne Anne Phillipsiin kirjailijana palatakseni haluan todeta, että yhä edelleen hänen tyylinsä on minulle mysteeri. Niin erilaisia nämä kaksi, Suojelus ja Murhenäytelmä, ovat että vaaditaan vielä vähintään kolmas, jotta voin mahdollisesti julkituoda mielipiteeni hänestä. Sangen mielenkiintoista, onneksi jo tähän mennessä suomennettujakin riittää mukavasti. Suosittelen muitakin tutustumaan.
Lopuksi pieni nuhteen sana rakkaalle Keltaiselle kirjastolle: kirjoitusvirhe tai kaksi sallittakoon, tällä kertaa niitä vilisi. Ei hyvä.
Jayne Anne Phillips: Shelter
Houghton Mifflin Harcourt, 1994
Tammi, Keltainen kirjasto 1995
Suom. Kersti Juva
Heinäkuun loppu 1963, Shelterin piirikunta, Länsi-Virginia. Kesäleiri. Neljä tyttöä, kaksi aikuisuuden kynnyksellä, toiset vielä lapsia. Sisaruutta, syvää ystävyyttä. Vaiettuja asioita, jaettuja salaisuuksia. Menetetty viattomuus, huumassa hyljätyt kangastossut. Buddy Carmody, pikkupoika tapahtumien tienoolla. Kuoren alle kätketty yksinäinen ahdistus, pakene, älä herätä nukkuvaa petoa, älä paljasta tuskallista totuutta. Pastori. Tiukentuva menneisyyden ote, kuin käärme kaulalle kietoutunut. Tölli, tumma lampi ja tyttö, joka oli kuin kala, tai enkeli veden äärellä. Nurkassa löydetyt kangastossut.
Jayne Anne Phillipsin proosallinen teos vaatii lukijaltaan kärsivällisyyttä – tai kykyä alistua, myöntää itselleen, että kaikkea lukemaansa ei aina tarvitse ymmärtää läpikotaisin, niin täynnä kielikuvia ja vaikeaselkoista symboliikkaa tämä romaani on. Jo lukukokemukseni alkuvaiheessa – ensimmäiset turhautuneisuuden tuntemukset läpikäytyäni – päätin armahtaa itseäni ja vain lukea tämän kirjan, turhia tärkeilemättä, analysoinnista ahdistumatta. Kirjailija oli nimittäin jo onnistunut saalistamaan minut; en halunnut jättää kirjaa kesken, en hyljätä sen henkilöitä sanojen sakeaan sumuun. Halusin tuntea heidät ja heidän traagisen tarinansa. Niin todella tapahtui; henkilöt heräsivät eloon, mikään tarpeellinen ei jäänyt lukijalle epäselväksi.
Teoksen tunnelma oli alusta loppuun tiivis ja oli mahdotonta olla aistimatta, että jotain väistämätöntä ja järkyttävää oli tapahtumassa. Kun lopulta päästiin tuohon pisteeseen, ei ollut muuta vaihtoehtoa. Oli pelastettava pieni ystävä, lukittava peto luolaan, unohdettava ikiajoiksi.
He tekivät kauhean teon, mutta oikeutetusti. Kaipasiko joku petoa? Ei varmasti. Puhuiko joku? Se jääköön arvoitukseksi.
”Kauhea on joka enkeli.”
Rilke : Duinon elegiat
Astrid Lindgren: Lotta på Bråkmakargatan 
Kirjallisia kosketuksia 