Säädyllinen ainesosa; Sinun jälkeesi, Max

1156Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa 
Teos, 2016

Ensimmäisen Leena Parkkiseni luettuani olin lähestulkoon häkeltynyt. Kyseessä oli kirjailijan esikoisteos Sinun jälkeesi, Max – tuolloinen arvioni alla – jonka niin ikään Helsingin Sanomat palkitsi vuoden 2009 parhaana suomenkielisenä esikoisena. ”Romaanissa vallitsee alusta loppuun sanoinkuvaamattoman elävä ja voimakas tunnelma.” kirjoitin teoksen juuri lukeneena. Omien sanojeni mukaan Sinun jälkeesi, Max myös avasi silmäni suhtautumaan oikein noihin nykylääketieteen johdosta miltei kadonneisiin kummajaisiin, siamilaisiin kaksosiin. Suuria sanoja siis. Mutta nuo sanat eivät vieläkään tunnu liioittelulta, muistan yhä teoksessa vallinneen tunnelman ja olisin valmis suosittelemaan sitä lähes kenelle tahansa, aikuiselle lukijalle.

Säädyllisen ainesosan kohdalla odotukseni olivat edellä mainitusta johtuen korkealla. Koska tahtotilani, mitä lukemiseen tulee, on pysytellä etukäteen täysin tietämättömänä, nousee mieleeni suuri kysymysmerkki, kun avaan kirjan, jonka ensimmäiset lehdet on kuvitettu lähinnä asein ja ruoka-ainein, säilyketölkistä kurkistaa Hitler. Nimi taas tuo mieleen kotimaisen klassikon; olemmeko kenties kuitenkin raastavan rakkaustarinan äärellä, mietin viitaten Helvi Hämäläisen yhtä lailla ”säädylliseen” murhenäytelmään…

Nyt Säädyllisen ainesosan luettuani olen yhä edelleen pikku hiukkasen ihmeissäni – ja samalla vaikutuksissani. Kahden luetun teoksen perusteella  olen yhä samaa mieltä; Leena Parkkinen osaa pitää otteessaan, vangita lukijan tunnelmaan, laskea ulos vasta, kun viimeinenkin kivi tieltä on raivattu, viimeinenkin sivu käännetty. 1950-luvun Helsinki herää henkiin, seurapiirijuhlien coctailit maistuvat kielellä, blinit, viiriäisenmunat ja skonssit miltei maisteltavissa nekin. Mutta sittenkin, huolimatta kaikesta tästä erinomaisuudesta, itse tarina jätti minut jollakin tapaa kylmäksi. Aiheena aikakautensa kielletty tapa rakastaa, naisten välisesti, sekä miljöönä edesmennyt Helsinki, kustannusmaailma, kiinnostivat kovasti. Samoin se tapa, jolla kirjailija pikku hiljaa avaa päähenkilöhahmojensa menneisyyttä, johdattaen lukijan tossunalisen pikkurouvan matkassa kustannusmaailmaan ja jonnekin vieläkin syvemmälle, vakoilun ja salailun valtakuntaan. Mutta joka tapauksessa jotakin jäin tarinassa kaipaamaan ja jotenkin sen lopullinen sanoma jäi ulottumattomilleni; en tiedä oliko tämä kuitenkaan kunnollinen rakkaustarina vai pitäisikö teos mieltää enemmänkin vakoilujutuksi, kuten sen viimeiset sivut mielestäni antavat ymmärtää. Tuosta siis se kysymysmerkki.

Mutta lyhyesti juoneen johdatellakseni: On nuori naimisissa oleva nainen, pikkukaupungista Helsinkiin juuri muuttanut, ja yläkerran moderni ja mielenkiintoinen maailmannainen. On ainakin yksipuolista rakkautta heidän välillään ja sitten on tehtäviä, salaisia vakoilujuttuja. Lisäksi on iso kasa kirjeitä ja lopulta toisenlainen totuus. On paljon ruokaa ja tarinoita ruokien takaa, salattuja merkityksiä, metaforia.

En oikein taida osata kirjoittaa tästä kirjasta, mutta lukekaa se itse, se antaa varmasti jokaiselle jotakin. Itse arvostan Parkkista kirjailijana erittäin paljon, tunnelmakirjailijana vailla vertaa.

2052_Sinun jalkeesi MaxLeena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max 
Teos, 2009

Isaac ja Max, siamilaiset kaksoset, syntyvät Saksassa vuonna 1900. Tämä on Isaacin tarina, kertomus elämästä, jota ympäröivät ihmeelliset ihmiset. Suuren osan lyhyestä elämästään veljekset viettävät sirkuksissa ympäri Eurooppaa. Niissä he kohtaavat oman elämänsä taiteilijoita, muita kummallisuuksia, jotka ovat Isaacin ja Maxin tavoin sopeutuneet elämäänsä ”tavallisten” – veljesten terminologiaa mukaillakseni ”puolikkaiden” – ihmisten sallittujen katseiden alaisina.

Romaanissa vallitsee alusta loppuun sanoinkuvaamattoman elävä ja voimakas tunnelma. Sitä lukiessani näin näytöksiä, jouduin kohtaamaan monta ennenaikaista kuolemaa ja usein tuntui, kuin kävelisin Helsingin katuja 1900-luvun alkupuolella. Eipä siis ihme, että Helsingin Sanomat luovutti Leena Parkkiselle kirjallisuuspalkintonsa vuoden 2009 parhaasta suomenkielisestä esikoisteoksesta. Vasta kirjan luettuani ymmärsin, kuinka väärin olin aiemmin suhtautunut siamilaisiin kaksosiin, jotka tosin nykylääketieteen johdosta ovat miltei kadonneet. Todellisuudessa heitä yhdistävät vain fyysiset tekijät. Tunteidensa ja valintojensa kanssa he ovat aivan kuten muutkin; toisinaan niin kovin yksin ja yksinäisiä.

”Minä olen Isaac. Sain nimeni kymmenenvuotiaana bulgarialaiselta tiikerinkesyttäjältä, joka oli ensimmäinen rakastajattareni. Olen nukkunut joka ikisen yöni veljeni vieressä. Milloin perunasäkeistä kyhätyissä kasoissa, milloin bordellin takahuoneessa tai 60 dollarin käsinkirjailluissa lakanoissa. Maxin hyvä puoli on, että hän kuorsaa vain sunnuntaisin. Huono puoli että hän juo ja meillä on yhteinen maksa.”

Lopulta vuonna 1932, kun kaikki lähenee loppuaan, he eivät kuitenkaan voi taistella yhteistä kohtaloaan vastaan.

”Tänä yönä joku kulkee Maxin ja minun välistä. Ensimmäistä kertaa en tunne hänen rintansa kohoavan minun hengitykseni tahdissa. – – Veljeni on kuollut. Ilma tiivistyy huoneessamme jokaisella hengenvedolla ja veljeni Max on kuollut. – – Makaamme vierekkäin hotellihuoneen sängyllä. Käperryn veljeni ruumiin lämpöön. Pian yhteiset elimemme lakkaavat toimimasta ja silloin minä kuolen.”

Veljeni, Leijonamieli

9789510416495_frontcover_final_originalAstrid Lindgren: Bröderna Lejonhjärta 
Rabén & Sjögren, 1973
WSOY, 1974, tarkistettu suomennos 2015
Suom. Kaarina Helakisa
Kuvitus: Ilon Wikland

Minä muistan lohikäärmeen, ja sen että alussa joku kuoli, lapsi. Minä muistan, että oli ihana paikka, parempi kuin entinen, sellainen jossa sairaasta tulee terve. Ja että olivat veljekset, Korppu ja Joonatan.

Nuo olivat ne asiat, jotka minulle olivat jääneet mieleen Astrid Lindgrenin saturomaanista Veljeni, Leijonamieli. Tässä kohtaa täytyy kuitenkin tunnustaa, että en ole täysin varma, muistanko nyt kirjaa vai elokuvaa, sillä kyseistä teosta ei koskaan ole kotikirjastostamme löytynyt, toisin kuin valtaosa niistä muista Lindgreneistä. No, niin tai näin, nyt olen joka tapauksessa päättänyt palata yhden lapsuuteni ehdottomien kirjallisuusvaikuttajien, Astrid Lindgrenin pariin ja katsoa, miltä tämä maailma aikuisen silmin näyttää. Odotukseni ovat korkealla, minua melkein jännittää; täältä tullaan Huvikumpu, Melukylä ja Matiaksenmetsä, tuskin maltan odottaa!

Mutta nyt takaisin Korppuun ja Joonataniin, siis retkeni ensimmäiseen etappiin, Leijonamielten suureen seikkailuun. ”Korppu” eli Kaarle Leijona on sairas, kuolemansairas – ja häntä pelottaa. Mutta onneksi Korpulla on isoveli, Joonatan, joka näyttää satuprinssiltä.

”Hänen hiuksensa kimmelsivät ihan kuin kulta, ja hänellä oli tummansiniset kauniit silmät, jotka oikein säteilivät valoa, ja kauniit valkoiset hampaat ja ihan suorat sääret. Eikä siinä kaikki. Hän oli kiltti kanssa ja voimakas, ja hän osasi kaiken ja ymmärsi kaiken ja oli luokan paras.”

Aika täydellinen veli siis. Mutta parasta Joonatanissa taitavat kuitenkin olla hänen kertomuksensa ja erityisesti kertomus Nangijalasta, seikkailujen ja satujen maasta, jonne Korppu pian pääsee. Mutta taas Korppua surettaa; miten yksinäinen hän olisikaan Nangijalassa, mitä iloa olisi saduista ja seikkailuista ilman Joonatania…

Mutta koska asiat eivät aina mene niin kuin luulisi, ei mene kauaakaan, ennen kuin veljekset vaeltavat yhdessä Nangijalan Kirsikkalaaksossa. Eikä heitä enää tunneta Joonatan ja Kaarle Leijonana, nyt he ovat Leijonamieliä, urheita ja rohkeita – tai ainakin Joonatan on. Ei kuitenkaan kulu montaakaan sivua, ennen kuin Kaarlelle – ja lukijalle – paljastuu, että ei Nangijala sittenkään ole pelkkää ruusuilla tanssimista, ei laisinkaan. Nangijala on itse asiassa aika pelottavakin paikka, sen toinen puoli, Ruusulaakso, pahuuden vallassa ja Kirsikkalaaksossakin ilmielävä kavaltaja. Ei auta Joonatanin muu, kuin lähteä pelastamaan sen asukkaita, jättää pikkuveli odottamaan. Mutta ei Korppu kuitenkaan malta lopullisesti jäädä, on uskallettava lähteä seuraamaan, kävi niin tai näin. Ja loppu onkin sitten silkkaa seikkailua.

IMG_5985Minun täytyy myöntää, että Veljeni, Leijonamieli osoittautui melko toisenlaiseksi, kuin muistin. Se oli paljon tummenpisävyinen ja sisälsi useita erittäinkin vavahduttavia kohtauksia. Sen sisällöstä yli kaksi kolmasosaa kuvaili Leijonamielen veljesten melko pelottavaakin seikkailua ja loppuratkaisua en olisi osannut kuvailla tällaiseksi ollenkaan.

Joka tapauksessa muuttunut mielikuvani ei juuri lukemaani saturomaania missään mielessä huononna. Se on aivan ihana tarina veljesrakkaudesta sekä siitä, kuinka hyvä lopulta voittaa pahan. Itse nautin ehkä eniten lukiessani Korpun ja Joonatanin yhteisistä hetkistä, mutta uskoisin, että löytyy paljon niitäkin, joille kohtaamiset lohikäärmeen tai pahojen sotilaiden kanssa ovat niitä teoksen tähtihetkiä.

Ilmiselvä suositus aikuisille ja tietysti lapsillekin – mutta ei liian nuorille, tai varsinkaan kovin herkille. Tämän ehtii lukea vähän myöhemminkin ja ehkä jopa aikuisen kanssa – jotkut sen sisältämät asiat saattavat vaatia hieman aikuisen apua ymmärretyksi tullakseen.

Tulvaniitty

indexJhumpa Lahiri: The Lowland
Alfred A. Knopf / Random House, 2013
Tammi, Keltainen kirjasto 2014
Suom. Sari Karhulahti

Hyvin kerrottua tarinaa on usein mahdotonta erottaa todellisuudesta. On haasteellista sanoa, missä kohdin sen laatinut henkilö on ainoastaan raottanut henkilökohtaista muistojen aarrearkkuaan, missä kohdin ehkä välittänyt tai värittänyt jonkun toisen kokemaa ja missä kohdin käyttänyt tuota yksinomaan fiktiivisen kerronnan harjoittajille suotua runsaudensarvea, mielikuvitusta. Kirjoittaa nyt uutisraporttia tai jonkin sortin faktakirjallisuutta näin, ei käy päinsä, mutta romaania, erittäin mieluusti. Jotakin täysin todellista ja jotakin täysin todellisuudesta poikkeavaa, paljon siitä väliltä, tällaisista lähtökohdista uskaltaisin väittää syntyvän hyvän romaanin. On toki monia muitakin hyviä tapoja kirjoittaa, fantastinen fantasia, tieteellinen tieteiskirjallisuus vain muutamia mainitakseni, mutta nyt olemme täällä, niityllä joka tulvii todellista historiaa – ainakin jollakin tapaa todellista.

Mitä Tulvaniityn kirjoittajaan, Pulitzer-palkittuun intialais-yhdysvaltalaiseen Jhumpa Lahiriin tulee, käsittelee kyseinen teos hänelle ominaiseen tapaan sekä intialaisuutta että intialaissiirtolaisten elämää Yhdysvalloissa, sopeutumista uuteen, erilaiseen kulttuuriin. Myös autobiografisia viittauksia on varmasti jälleen mukana vähintään maantieteellisesti ajatellen, kasvoihan kirjailija itse Rhode Islandissa ja vieraili usein sukulaistensa luona Kalkutassa. Nämä ovat teoksen pääasialliset tapahtumapaikat. Tällä kertaa teoksen niin sanottu psyykkinen painopiste on kuitenkin enemmän Intiassa kuin Yhdysvalloissa, Intian lähihistoriassa.

Tarina saa pohjakseen vankasti poliittisen kivijalan, mutta sen todellinen sisältö, erään intialaisperheen epäoikeudenmukainen kohtalo, on hyvin kaukana politiikasta – ainakin jos politiikka tässä kohtaa ymmärretään perinteiseen tapaan vastakohtana yksityiselle. Tämä tarina nimittäin on kertomus siitä, kuinka suuri koneisto toimii, kuinka se ärsytettynä kadottaa inhimillisyytensä ja sitä myöten syöksee tuhoon vioittuneen osasensa keinoja kaihtamatta, vaihtoehtoja luettelematta. Tällä kertaa märkään maahan hukkuu vain yksi ruumis, mutta sitäkin useampi jää loppuelämäkseen enemmän tai vähemmän kiinni sen suoperäiseen upottavaan otteeseen. Tapauksen jälkeen ovat jäljellä äiti, pelottava rituaali-kastelija-kummitus, vaimo, menneisyytensä vangitsema rikoskumppani, yksinäinen ihmisen kuori, veli veljensä häilyvän varjon alla, sekä tytär, viaton sijaiskärsijä, vieras omassa elämässään. Kaikki he kärsivät tavoillaan ja tahoillaan, yhdessä yksikseen. Oikeastaan kaiken takana on puhumattomuus.

Minä pidin tästä kirjasta paljon, pidin siitä tavasta, jolla kirjailija pikku hiljaa ikään kuin kuorii asiansa ytimen esiin, pala palalta ja jokaisen näkökulmasta, kaikkitietävää kertojaa hyväksikäyttäen. Parasta teoksessa ovat kuitenkin sen henkilöhahmot, ne jotka tuon tarinan tekevät. Näiden ihmisten kautta kertomuksen lohduton ja raaka ydin herää eloon ja vaikka toisia heistä olisi ajoittain vallan helppo inhota, jopa vihata, ei tarinan kääntyessä loppuaan kohden tämä tunnukaan enää oikeudenmukaiselta.

Hieno kirja ja hieno kirjailija, uskaltaisin väittää näin yhden kokemuksen perusteella. Sinulle siis lukusuositus, itselleni uusi täytyy-tutustua-tarkemmin -tuttavuus.