Tytöt

tytotEmma Cline: The Girls 
Random House, 2016
Otava, Otavan kirjasto 2016
Suom. Kaijamari Sivill

Koska minulle on tärkeää pystyä muodostamaan lukemistani kirjoista oma, täysin henkilökohtainen mielipiteeni, pyrin aina lähtökohtaisesti umpioimaan itseni kaikenlaisten kirjallisuuskritiikkien ulkopuolelle, mitä tulee niihin kirjoihin, jotka tiedän varmasti lukevani. Tällä tavalla toimin myös Emma Clinen esikoisteoksen Tytöt kohdalla. Mitään en siitä etukäteen lukenut, mutta tästäkin huolimatta – taisin minä johonkin otsikkoon tai teosta ylistävään lausahdukseen törmätä – minulla oli etukäteisoletus, että tässä oltiin jonkin erityisen kohdalla. Tartuin siis Tyttöihin suurin odotuksin.

”Kohotin katseeni kun kuulin naurun, jäin katsomaan kun näin tytöt. – – ’Paluu Edgewater Roadin kauhuihin’, niin kuin kauhut olisivat lippaassa, jonka kannen voi halutessaan sulkea. Niin kuin sadat Suzannen haamut eivät olisi jatkuvasti pysäytelleet minua kaduilla tai elokuvien joukkokohtauksissa.”

Jo alusta asti on selvää, että noissa tytöissä on jotakin katalaa, jotakin mustaa, jotakin kiireestä kantapäähän kammoksuttavaa. Ja eipä tarvitsekaan lukijan kauaa odotella, kunnes on jo annettu ymmärtää, että kamalia asioita he ihan oikeasti ovat tehneetkin. Kun kirjan minäkertoja, Evie Boyd, tuolloin 14-vuotias teinityttö, törmää tyttöihin kuusikymmentäluvun viimeisenä kesänä, rakkauden kesänä 1969, hänen elämänsä luisuu muutokseen. Entiset kuviot alkavat tuntua merkityksettömiltä, elämä rajoitetulta. Tytöt vetävät puoleensa; he asuttavat omaa yhteiskuntaansa, hippikommuunia, seuraavat omaa johtajaansa, Russellia, ovat hänen kauttaan syvemmän rakkauden palveluksessa. Tätä Eviekin haluaa toteuttaa, irtautua entisestä minästään. Kasvaa tytöstä naiseksi, olla välittämättä eronneista vanhemmistaan, parhaasta ystävästään. Ja tästä me saamme lukea, ajasta joka muutti Evien elämän, kietoi hänet tyttöjen verkkoihin, joista hän ei ole vapautunut vieläkään, keski-ikäisenä.

Tytöt on kiistämättä hyvä kirja, kutkuttava. Se on tarina, joka roikkuu pitkälti yhden tapahtuman varassa keräillen koko kolmisensataa sivuisen kestonsa ajan panoksia tuohon loppuhuipennukseen – joka toisaalta paljastetaan jo alkumetreillä. Moni tällä tavalla rakennettu teos ei välttämättä jaksaisi kiinnostaa loppuun asti, mutta Clinen luoma tiivistunnelmaisuus sekä tietysti veriteon rinnalla elettävä nuoren tytön kasvutarina kantavat. Kai se on se sairastunut ihmismieli, joka meitä kiinnostaa. Ja se, että tämä teos pohjaa todelliseen Charles Mansonin ”perheen” Los Angelesissa kesällä 1969 tekemään veritekoon. Miksi muuten tällaisia lukisimmekaan, julmia, julmia tarinoita.

Siis suosittelen, vaikka samaan hengenvetoon totean, että ehkä odotukseni olivat vielä hieman korkeammalla. Joka tapauksessa jään innolla odottelemaan, mitä nuori Cline seuraavaksi kynäilee.

Mainokset

Kaima

indexJhumpa Lahiri: The Namesake 
Houghton Mifflin, 2003
Tammi, Keltainen kirjasto 2005, 2014
Suom. Kersti Juva

”Mies joka antoi sinulle nimensä, mieheltä joka antoi sinulle nimesi.”

Kaima on aivan erityisen hyvä kirja, alusta loppuun. Jos yritän kuvata sen tarinaa muutamalla virkkeellä, en luultavasti tule onnistumaan. Ei varmasti kuulosta kovinkaan erityiseltä, jos kerron että Kaima on kertomus miehestä, jonka elämä muovautuu pitkälti sattumien seurauksena. Sillä niinhän jokainen elämä muovautuu, ei kukaan tiedä, miten paljon pienikin valinta voi elämää muuttaa, lopullisesti. Jos kerron lisäksi, että Kaima on tarina myös hänen intialaisista vanhemmistaan ja heidän elämästään Yhdysvalloissa, haasteistaan kahden kulttuurin rajalla, ei tämäkään muuta asiaa. Sukupolviromaani, kahden kulttuurin kohtaaminen, näitä nyt on maailmansivu täynnä, te ajattelette. Mutta ei; tällaisia ei todellakaan tule lukeneeksi usein, ei edes joka vuosi, niin hyvä kirja Kaima on, erityislaatuinen. Kirjoitan sitä kuvatakseni – vaikkakin edelleen ontuvasti – vielä yhden virkkeen: Kaima on tarina Gogolista, tai Nikhilistä, nimensä määrittelemästä miehestä, elämästä tuon nimen varjossa, sattumalta. Kiinnostuitteko? Jos ette, lukekaa tämä kirja silti. Se on varmasti sen arvoinen.

Melko tarkalleen vuosi sitten luin ensimmäisen Lahirini, Tulvaniityn. Pidin myös siitä, minulle heräsi halu tutustua kirjailijaan tarkemmin. Osa teemoista teosten välillä on yhteneväisiä kirjailijan kuvatessa intialaisuutta sekä intialaissiirtolaisten elämää Yhdysvalloissa, sopeutumista uuteen, erilaiseen kulttuuriin. Tämä on selvästi ollut lähellä myös Jhumpa Lahirin elämää, tai hänen vanhempiensa, hän selvästi tietää mistä kirjoittaa. Tarinana Kaima on kuitenkin aivan erilainen Tulvaniityn ponnistaessa poliittiselta pohjalta ja kuorien hitaasti esiin asiansa ydintä, monesta eri näkökulmasta. Kaima sen sijaan kertoo miltei pelkästään yhdestä elämästä, yhden miehen prosessista saattaa itsensä aikuiseksi sekä hyväksyä itsensä tässä omalla tavallaan haasteellisessa tilanteessa. Toki hänen tarinansa on rikkaasti muiden elämillä kuorrutettu ja kehystetty, lopulta tämä kuitenkin on perheromaani.

Kaiman lukeminen nostaa mielenkiintoisella tavalla esiin kulttuurieroja ja asiat, jotka tuntuvat itsestäänselvyyksiltä, kuten rakkausavioliitto, tulevat siinä nähdyksi monelta eri kantilta. Jo yksin tällaisen ikkunan avautuminen toiseen kulttuuriin on mielestäni tarpeeksi hyvä syy lukea jokin kirja. Kun kaupan päälle saa vielä näin upean elämäntarinan, ei oikeastaan ole muuta vaihtoehtoa, kuin tarttua kirjaan.

Tutustukaa Gogoliin, tutustukaa Ganguleihin!

Yksinäisyyttä kalliimpaa

indexYiyun Li: Kinder Than Solitude
Random House, 2014
Tammi, Keltainen kirjasto 2015
Suom. Helene Bützow

”Ei ole hyvä ihmisen olla yksin.” Näitä Mooseksen kirjan sanoja ajautuu ajattelemaan viimeistään nyt, Yiyun Lin tuoreimman teoksen läpiluettuaan ja sen pohjalta syntyneitä ajatuksiaan punnitessaan. Jos juuri nämä sanat eivät syystä tai toisesta tunnu omilta, niin ainakin ajatus yksinäisyydestä, yksinäisistä, valtaa varmasti mielen. Ihminen on laumaeläin; onko? Ihmistä ei ole tarkoitettu yksineloon; eikö? Kukaan ei ole yksin omasta vapaasta tahdostaan; entäpä erakot? Itse allekirjoitan esiintuomani sitaatin ja ehkäpä juuri tästä johtuen minun on lähes mahdotonta kuvitella, että joku varta vasten haluaisi elää elämäänsä yksin, hakeutua yksinäisyyden ympäröimäksi. Erakkoja kuitenkin on, on aina ollut, siinäpä eräänlainen mysteeri.

Yiyun Li asettaa teoksessaan Yksinäisyyttä kalliimpaa tuon yleisesti ottaen synkäksi koetun elementin monenväriseen valoon. Eräs on yksinäinen vastalauseen omaisesti, pettymystensä johdannaisena, toinen alistuvaisesti, kolmas erottuakseen poliittisesti harmaasta massasta, rohkeuteensa vedoten, neljäs kuvitellut onnistuvansa pitämään loitolla sekä rakkauden että yksinäisyyden. Yksinäisyyden kasvot ovat monet; tutkimattomuudessaan arvaamattomat.

Nämä ihmiset ovat piiloutuneet yksinäisyytensä taakse, etsiytyneet yksinäisyyslukolla suojatun näkymättömän kuvun alle ja hävittäneet avaimen, kapseloineet itsensä itselleen. Jotenkin kiinalaista, totean kärjistäen, minä joka näen heissä tuon kiinalaisen mielenmaiseman, tuon sulkeutuneen kuoren, jonka alla tukahdutetut tunteet räpiköivät, hukkuvat peloista suurimpaan, uhkaan menettää kasvonsa, mikäli todellisuus paljastuu.

Tarinasta totean vain vähän: vuonna 1989 nuori orpona pikkukylässä isotätiensä huomassa kasvanut Ruyu lähetetään tätinsä ja setänsä luo Beijingiin. Huoneen hän saa jakaa serkkunsa Shaoain, rakkauden eräällä tapaa ystävänsä Moranin kanssa. Ja salaisuuden – vain itsekseen, sen taakka on helpointa kantaa yksin.

Syntyy neljän nuoren ystäväporukka. Sitten tapahtuu murhayritys, syyllinen on lähellä. Kuka haluaa tappaa Shaoain, kenen on vastuu, kun nuori nainen kärsii seuraavat 20 vuotta tuhotun ruumiinsa vankilassa? Vuosien mittaan Ruyu ja Moran lähtevät Yhdysvaltoihin, avioituvat, mutta tuloksetta, yksinäinen on yksinäinen, sodassa ja rakkaudessa. Eikä syyllisyyden taakka katoa.

Amerikkalais-kiinalaisen Yiyun Lin suurena kirjallisena ystävänä odotukseni tätä teosta kohtaan olivat erittäin korkealla. Jälleen kerran Li tarjoileekin lukijalleen herkkupalan, mitä kiinalaisuuteen tulee. Hänen kuvauksensa on korutonta, asiat tapahtuvat, niitä ei jäädä märehtimään, raskaitakaan menetyksiä. Elämä jatkuu, jopa tunteettomaltakin tämä jälleen tuntuu, Lin tyyliin.

Vaikka tällä kertaa en ehkä olisi aivan niin valmis syömään Lin kädestä, kuin hänen aiempien teostensa kohdalla, ansaitsee hän ehdottomasti syvän suositukseni. Li on kirjailija, jonkalaisen kernaasti huolisi jokaisen kulttuurin kirjalliseksi kuvailijaksi.

Murhenäytelmä; Suojelus

MURHENÄYTELMÄJayne Anne Phillips: Quiet Dell
Scribner, 2013
Tammi, Keltainen kirjasto 2014
Suom. Kersti Juva

”Vain neljä henkilöä romaanissa Murhenäytelmä ovat täysin keksittyjä.” Näillä sanoilla kirjailija aloittaa teoksensa viimeistelyvaiheen, ”Kiitokset”, jotka luettuaan myös lukija tietää, miksi yhdysvaltalainen useasti palkitun kirjallisen uransa novellien ja romaanien parissa luonut Jayne Anne Phillips halusi kirjoittaa tämän kirjan, tämän tiiliskiven, eräiden veritekojen anatomian, viettää vuosia tämän ”salaisen kirjan” parissa.

Teoksen ydin, yli kahdeksan vuosikymmentä sitten Länsi-Virginiassa, Quiet Dellissä, tapahtunut todellinen rikos, rakkauskirjemurhien sarja, on ollut omalla tavallaan osa hänen elämäänsä hyvin pitkään, tapahtumapaikat tuttuja. Tämän on oltava vähintäänkin osasyynä siihen, että kirjailijatar on jaksanut kirjoittaa näin pitkän ja pilkuntarkan analyysin tapahtumista, jotka johtivat lukuisiin kuolemiin, lukuisilla eri tavoilla, lukuisista eri syistä. Tässä kohtaa haluan esiintuoda ajatukseni, joka leijui useasti mielessäni teosta lukiessani. Emme me ihmiset muutu, vaikka kehitys kehittyykin: ennen rikollinen mieli etsi uhrinsa kirjeenvaihtopalstoilta, nykyään samaa tapahtuu internetin erilaisilla foorumeilla. Teoksen köyhtynyt ja epätoivoinen leski voisi toimia juuri tällä tavoin yhä tänäkin päivänä. Ja löytyä perheineen murhattuna.

Kuten sanottu teoksen keskeisistä henkilöhahmoista neljä ovat silkkaa mielikuvituksen tuotetta. Loput romaanin karmivan rikoksen uhreista sekä sivuamista ovat nimiltään todellisia, ajatuksiltaan, havainnoiltaan ja keskinäisiltä suhteiltaan fiktiota. Teoksen lähdemateriaali sitä vastoin, kirjeet, oikeuden pöytäkirjat, lehtiartikkelit ja valokuvat, ovat alkuperäisiä dokumentteja. Tämä tekee kirjasta sangen käsinkosketeltavan kokemuksen, kuvauksen jota lukija seuraa kuin avoimin ovin käsiteltävää oikeuden istuntoa. Kuka teki ja mitä, missä, minkä takia ja kenen kanssa? Tämä ei kuitenkaan ole romaanin ainoa sisältö, vaan rikoksen ohella oman tilansa ottavat myös sitä seuraavat journalistit omine henkilökohtaisine ihmissuhdekiemuroineen edustaen teoksen totaalisen fiktiivistä henkilökaartia. Itsenäinen, työtä tekevä nainen sekä homoseksuaali – ei tietenkään julkinen sellainen – mikä rautainen kaksikko 1930-luvun  totuttuja normeja rikkomaan!

Murhenäytelmä ei ollut ensimmäinen Jayne Anne Phillipsini. Se oli toinen. Siihen kummasta pidin enemmän, en osaa vastata, mutta rehellinen ollakseni, molemmat koettelivat kestävyyttäni, tosin täysin erilaisista syistä. Kumpaakaan en kuitenkaan olisi jättänyt puolitiehen, en edes harkinnut moista. Ensimmäiseni, Suojeluksen, jonka arvioni voit lukea alta, kohdalla minun oli nieltävä se tosiasia, että sen kielikuvat ja vaikeaselkoinen symboliikka olivat yksinkertaisesti liikaa minulle. Murhenäytelmä sen sijaan oli musertaa minut ajoittaisella pitkäpiimäisyydellään; tämän kaiken olisi voinut sanoa niin paljon nopeammin. Tässä vaiheessa en voikaan olla vertaamatta teosta toisen yhdysvaltalaisen, Joyce Carol Oatesin, vallan samantyyppiseen järkäleeseen Sisareni, rakkaani. Tiivistämällä näistä molemmista mielenkiintoisen ytimen omaavista traagisista tarinoista olisi kehkeytynyt vielä huomattavasti miellyttävämpiä lukukokemuksia.

Jayne Anne Phillipsiin kirjailijana palatakseni haluan todeta, että yhä edelleen hänen tyylinsä on minulle mysteeri. Niin erilaisia nämä kaksi, Suojelus ja Murhenäytelmä, ovat että vaaditaan vielä vähintään kolmas, jotta voin mahdollisesti julkituoda mielipiteeni hänestä. Sangen mielenkiintoista, onneksi jo tähän mennessä suomennettujakin riittää mukavasti. Suosittelen muitakin tutustumaan.

Lopuksi pieni nuhteen sana rakkaalle Keltaiselle kirjastolle: kirjoitusvirhe tai kaksi sallittakoon, tällä kertaa niitä vilisi. Ei hyvä.

SUOJELUSJayne Anne Phillips: Shelter
Houghton Mifflin Harcourt, 1994
Tammi, Keltainen kirjasto 1995
Suom. Kersti Juva

Heinäkuun loppu 1963, Shelterin piirikunta, Länsi-Virginia. Kesäleiri. Neljä tyttöä, kaksi aikuisuuden kynnyksellä, toiset vielä lapsia. Sisaruutta, syvää ystävyyttä. Vaiettuja asioita, jaettuja salaisuuksia. Menetetty viattomuus, huumassa hyljätyt kangastossut. Buddy Carmody, pikkupoika tapahtumien tienoolla. Kuoren alle kätketty yksinäinen ahdistus, pakene, älä herätä nukkuvaa petoa, älä paljasta tuskallista totuutta. Pastori. Tiukentuva menneisyyden ote, kuin käärme kaulalle kietoutunut. Tölli, tumma lampi ja tyttö, joka oli kuin kala, tai enkeli veden äärellä. Nurkassa löydetyt kangastossut.

Jayne Anne Phillipsin proosallinen teos vaatii lukijaltaan kärsivällisyyttä – tai kykyä alistua, myöntää itselleen, että kaikkea lukemaansa ei aina tarvitse ymmärtää läpikotaisin, niin täynnä kielikuvia ja vaikeaselkoista symboliikkaa tämä romaani on. Jo lukukokemukseni alkuvaiheessa – ensimmäiset turhautuneisuuden tuntemukset läpikäytyäni – päätin armahtaa itseäni ja vain lukea tämän kirjan, turhia tärkeilemättä, analysoinnista ahdistumatta. Kirjailija oli nimittäin jo onnistunut saalistamaan minut; en halunnut jättää kirjaa kesken, en hyljätä sen henkilöitä sanojen sakeaan sumuun. Halusin tuntea heidät ja heidän traagisen tarinansa. Niin todella tapahtui; henkilöt heräsivät eloon, mikään tarpeellinen ei jäänyt lukijalle epäselväksi.

Teoksen tunnelma oli alusta loppuun tiivis ja oli mahdotonta olla aistimatta, että jotain väistämätöntä ja järkyttävää oli tapahtumassa. Kun lopulta päästiin tuohon pisteeseen, ei ollut muuta vaihtoehtoa. Oli pelastettava pieni ystävä, lukittava peto luolaan, unohdettava ikiajoiksi.

He tekivät kauhean teon, mutta oikeutetusti. Kaipasiko joku petoa? Ei varmasti. Puhuiko joku? Se jääköön arvoitukseksi.

”Kauhea on joka enkeli.”
Rilke : Duinon elegiat

Tulvaniitty

indexJhumpa Lahiri: The Lowland
Alfred A. Knopf / Random House, 2013
Tammi, Keltainen kirjasto 2014
Suom. Sari Karhulahti

Hyvin kerrottua tarinaa on usein mahdotonta erottaa todellisuudesta. On haasteellista sanoa, missä kohdin sen laatinut henkilö on ainoastaan raottanut henkilökohtaista muistojen aarrearkkuaan, missä kohdin ehkä välittänyt tai värittänyt jonkun toisen kokemaa ja missä kohdin käyttänyt tuota yksinomaan fiktiivisen kerronnan harjoittajille suotua runsaudensarvea, mielikuvitusta. Kirjoittaa nyt uutisraporttia tai jonkin sortin faktakirjallisuutta näin, ei käy päinsä, mutta romaania, erittäin mieluusti. Jotakin täysin todellista ja jotakin täysin todellisuudesta poikkeavaa, paljon siitä väliltä, tällaisista lähtökohdista uskaltaisin väittää syntyvän hyvän romaanin. On toki monia muitakin hyviä tapoja kirjoittaa, fantastinen fantasia, tieteellinen tieteiskirjallisuus vain muutamia mainitakseni, mutta nyt olemme täällä, niityllä joka tulvii todellista historiaa – ainakin jollakin tapaa todellista.

Mitä Tulvaniityn kirjoittajaan, Pulitzer-palkittuun intialais-yhdysvaltalaiseen Jhumpa Lahiriin tulee, käsittelee kyseinen teos hänelle ominaiseen tapaan sekä intialaisuutta että intialaissiirtolaisten elämää Yhdysvalloissa, sopeutumista uuteen, erilaiseen kulttuuriin. Myös autobiografisia viittauksia on varmasti jälleen mukana vähintään maantieteellisesti ajatellen, kasvoihan kirjailija itse Rhode Islandissa ja vieraili usein sukulaistensa luona Kalkutassa. Nämä ovat teoksen pääasialliset tapahtumapaikat. Tällä kertaa teoksen niin sanottu psyykkinen painopiste on kuitenkin enemmän Intiassa kuin Yhdysvalloissa, Intian lähihistoriassa.

Tarina saa pohjakseen vankasti poliittisen kivijalan, mutta sen todellinen sisältö, erään intialaisperheen epäoikeudenmukainen kohtalo, on hyvin kaukana politiikasta – ainakin jos politiikka tässä kohtaa ymmärretään perinteiseen tapaan vastakohtana yksityiselle. Tämä tarina nimittäin on kertomus siitä, kuinka suuri koneisto toimii, kuinka se ärsytettynä kadottaa inhimillisyytensä ja sitä myöten syöksee tuhoon vioittuneen osasensa keinoja kaihtamatta, vaihtoehtoja luettelematta. Tällä kertaa märkään maahan hukkuu vain yksi ruumis, mutta sitäkin useampi jää loppuelämäkseen enemmän tai vähemmän kiinni sen suoperäiseen upottavaan otteeseen. Tapauksen jälkeen ovat jäljellä äiti, pelottava rituaali-kastelija-kummitus, vaimo, menneisyytensä vangitsema rikoskumppani, yksinäinen ihmisen kuori, veli veljensä häilyvän varjon alla, sekä tytär, viaton sijaiskärsijä, vieras omassa elämässään. Kaikki he kärsivät tavoillaan ja tahoillaan, yhdessä yksikseen. Oikeastaan kaiken takana on puhumattomuus.

Minä pidin tästä kirjasta paljon, pidin siitä tavasta, jolla kirjailija pikku hiljaa ikään kuin kuorii asiansa ytimen esiin, pala palalta ja jokaisen näkökulmasta, kaikkitietävää kertojaa hyväksikäyttäen. Parasta teoksessa ovat kuitenkin sen henkilöhahmot, ne jotka tuon tarinan tekevät. Näiden ihmisten kautta kertomuksen lohduton ja raaka ydin herää eloon ja vaikka toisia heistä olisi ajoittain vallan helppo inhota, jopa vihata, ei tarinan kääntyessä loppuaan kohden tämä tunnukaan enää oikeudenmukaiselta.

Hieno kirja ja hieno kirjailija, uskaltaisin väittää näin yhden kokemuksen perusteella. Sinulle siis lukusuositus, itselleni uusi täytyy-tutustua-tarkemmin -tuttavuus.

Koti

indexToni Morrison: Home
Alfred A. Knopf, 2012
Tammi, Keltainen kirjasto 2014
Suom. Seppo Loponen

Toni Morrisonin teoksen luettuani olen sanaton, tai ehkä paremminkin mykistynyt. En siitä syystä, että kyseinen pienoisromaani olisi ollut äärettömän hyvä, vaikka ei se huonokaan ollut, vaan siksi että en oikein osaa sanoa siitä mitään.

Koti on mielestäni vaikeasti lähestyttävä, harmittavan vääränlainen kirja menettää neitsyytensä kirjailijaan, jonka tuotantoon on jo pitkään halunnut tutustua. Minulle kuitenkin kävi näin ja tulevaisuudessa voikin olla vaikeampaa tarttua Morrisonin kirjoihin uudelleen. Toisaalta ne elävät tuokiokuvat, hienot kuvaukset henkilöhahmojen traagisista kokemuksista, herättivät mielenkiintoni tutustua paremmin tähän kirjallisuuden nobelistiin, joka ensimmäisenä mustana naisena sekä mustana amerikkalaisena tällä palkinnolla huomioitiin.

Frank ja Cee ovat yhdysvaltalaisen pikkukylän kasvatteja, välinpitämättömien vanhempien sekä vihamielisten isovanhempien lapsia, sisaruksia, jotka epämiellyttävien kotiolojen ja tukahduttavan, rasistista syrjintää huokuvan kyläyhteisön keskellä tukeutuvat toinen toisiinsa. Sitten tulee armeija, Frankin onneksi, ja Korean sota. Sisarukset ajautuvat erilleen, suureen ja raakaan maailmaan; Frank sotaan, Cee rotuhygieniaa harjoittavan lääkärin koekaniiniksi.

Erityisesti sodan traumatisoiman Frankin persoona pääsee Morrisonin tekstissä esille mieleenpainuvalla tavalla. Nautin suunnattomasti Morrisonin tavasta kirjoittaa, siitä mustasta äänestä, joka rivien välistä kaikuu, vaikka rotukysymys ei tässä tarinassa olekaan se ainoa pääasia. Mikä se sitten on, teoksen ydin, on kysymys joka itselleni jäi hiukan epäselväksi. Kai se on se koti, allegoria kodista, jota teos nimensä mukaisesti kiertelee, pyrkii lähestymään eri näkökulmista. Mutta mikä on koti? Pystyykö Frank palaamaan sinne, sisarensa tähden? Parantumaan?

”Kenen talo tämä on? Kenen yö pitää valon poissa täältä sisältä? Kertokaa kuka tämän talon omistaa. Minun se ei ole. – – Tämä talo on kummallinen. Sen varjot valehtelevat. Kertokaa miksi sen lukko sopii avaimeeni.”

Ghana ikuisesti

indexTaiye Selasi: Ghana Must Go
Penguin Press, 2013
Otava, Otavan kirjasto 2013
Suom. Marianna Kurtto

”Oli mies [Kweku], joka uurasti päivittäin ylläpitäjän roolissaan, ja oli Folan tähtirooli lähiöäitinä ja Olun rooli pikkutarkkana mutta suosiossa olevana esikoispoikana; oli lahjakas ja hankala taiteilija; ja oli Pieni. Ja sitten oli hän, Taiwo. Hän oli päättänyt suorittaa virheettömän esityksen, liitää näyttämöltä raivokkaiden aplodien saattelemana, mestari ja kultatyttö, joka loistaa peruskoulussa, on älykkäin oppilas kirkassilmäisissä luokkakuvissa.”

Oli siis perhe Sai. Oli talo, mutta ei kotia. Oli. Aikoinaan. Nyt on jotakin, jota perheeksi kutsutaan, veren periaatteesta. Joukko itsensä ulkopuoliseksi tuntevia henkilöitä, erilleen ajautuneita, ”jokainen suljettuna ajatustensa äänettömään lasilaatikkoon: kuusi lukittua laatikkoa, äänieristettyä ja särkymätöntä”. Sitten tapahtuu jotakin; jo kauan sitten töissä tapahtuneen tragedian ja siitä aiheutuneiden häpeän ja vararikon myötä yhteispelistä pois jättäytynyt Kweku-isä, perheensä hylkääjä, kuolee. Paljain jaloin, puutarhassa, tohvelit makuuhuoneen oviaukon vierellä. On aika koota perhe yhteen.

Taiye Selasin esikoisteos Ghana ikuisesti kertoo erään sirpaloituneen afrikkalaisperheen tarinan. Tarina alkaa Ghanasta ja päättyy Ghanaan, siinä välissä ovat  Yhdysvallat – unelmien pakopaikkana – ja Nigeria – pakollisena pahana. Pysyvää on vain Ghana, ikuisesti.

Jälleen kerran olen kokenut kirjallisen kosketuksen. Olen vaikuttunut tavasta, jolla afrikkalaistaustainen kirjailija esiintuo henkilöhahmojensa tarinat toinen toisensa jälkeen, yhdessä ja erikseen. Syntyy kokonaisuus, jonka jokainen palanen asettuu rikkonaiselle pelilaudalle ja jotka yhdistämällä pirstaleinen lopulta eheytyy. Saavutaan takaisin alkupisteeseen, eräällä tapaa.

Sen lisäksi, että pidin tarinasta itsessään, nautin valtavasti siitä tavasta, jolla kirjailija kuvailee henkilöhahmojensa suhteita sekä toisiinsa että omiin itseihinsä. Juuri tällä tavalla kaikkitietävä kertoja pääsee mielestäni ansaitsemiinsa oikeuksiin, samalla kun henkilöhahmojen dramaattiset kokemukset pikku hiljaa paljastuvat, verhot salaisuuksien yltä revitään alas. Lopulta on vain paljas totuus, kipeä ja parantava.

Ehdottoman suuri suositus tälle kirjalle.

Lopuksi pieni vinkki niille, jotka haluavat syventyä enemmän afrikkalaiseen mielenmaisemaan – tässähän se oikeastaan jää taka-alalle – ja eritoten rotukysymyksen näkökulmasta: suosittelen suuresti Chimamanda Ngozi Adichien teosta Kotiinpalaajat, joka on samalla sekä erilainen kuvaus siirtolaisuudesta että asettaa Nigerian toisenlaiseen valoon, positiivisempaan sellaiseen. Ensi kertaa afrikkalainen kirjallisuus on lumonnut minut. Kiitos siitä kuuluu näille naisille.