Norma

normaSofi Oksanen: Norma 
Like, 2015

”Tervetuloa Norma Rossin ihmeelliseen maailmaan!”

On vaikea yrittää keksiä parempaa lausetta tätä kirjoitelmaa aloittamaan, niin todella ihmeellinen ihminen Norma Ross on. Sellainen kuin oli joskus aiemmin joku toinenkin, sellainen luonnonoikku, salailuun ja yksineloon tuomittu.

Koettuani suoranaisia epätoivon hetkiä kirjailijattaren edellisen teoksen, Kun kyyhkyset katosivat kanssa, Norma edusti jälleen kirjallisuutta, johon olen Sofi Oksasen nimen tottunut yhdistämään. Se on kirjallisuutta jota minä rakastan; kielellisesti viettelevää, juonellisesti nerokasta ja tunteellisesti riipaisevaa, tarinaa joka ei kohtele henkilöhahmojaan silkkihansikkain. Sillä maailma on julma, tai ainakin Sofi Oksasen maailma on. Tätä kaikkea oli myös tarina kadonneista kyyhkysistä, mutta vaikeaselkoisemmin – liian vaikeasti – kirjoitettuna. Edellisestä kokemuksestani johtuen lähdin Norman matkaan hieman varpaillani, mutta jo alkumetreiltä lähtien tunsin tulleeni kotiin. Se kirjoittajan ääni, jota minä rakastan, ja joka kaikesta huolimatta oli Kyyhkysissäkin paikallaan, oli täällä taas, vaikkakin aivan uusille aalloille säädettynä. Sain jotakin, mitä en olisi ikinä osannut odottaa.

Koska kirjallisuuden suhteen pyrin ennen omakohtaista arviotani pitämään itseni tiukasti pimennossa, mitä muiden mielipiteisiin tulee, en tälläkään kertaa ollut luonut silmäystäkään teosta käsitteleviin teksteihin. Korviini oli kuitenkin kantautunut termi rikosromaani. Ei olisi juolahtanut minulle mieleen; ei vaikka tarinassa oma jännityksensä onkin. Olen myös työni kautta joutunut todistamaan, että en ehkä ollut ainoa, joka pelästyi Kyyhkysten vaativaa juonenkehittelyä. Mutta kaikille teille, jotka vielä emmitte, uskaltanetteko astua Norma Rossin maailmaan: Uskaltakaa, tällaista tarinaa harvemmin, jos koskaan, kuulee.

Norma on romaani, jonka lukeminen on mielestäni parasta aloittaa puhtaalta pöydältä. Näin sen yllättävyys pääsee parhaiten oikeuksiinsa ja näinpä myös minun on vaikea kirjoittaa siitä kovinkaan laveasti. Jotakin kuitenkin: Norma on tarina nuoresta naisesta ja hänen erikoisesta elämästään, hänen pelostaan paljastua. Se on myös tarina hänen äidistään ja tämän kuolemasta, asioista jotka johtivat tähän ennenaikaiseen poismenoon. Se on Oksaselle tyypilliseen tapaan sidoksissa yhteiskunnallisiin epäkohtiin, pureutuen erilaisin tavoin niin kauneusbisnekseen, ihmiskauppaan kuin mielenterveydellisiin ongelmiinkin. Ja hiukset, niitä ei pidä unohtaa, ne hallitsevat maailmaa.

”Se joka hallitsee unelmia, hallitsee maailmaa. Se joka hallitsee hiuksia, hallitsee naisia. Se joka hallitsee heidän lisääntymiskykyään, hallitsee myös miehiä. Se joka pitää naiset tyytyväisinä, tyydyttää miehetkin ja se joka tohtoroi hius- ja vauvakuumeisia ihmisiä, on heidän kuninkaansa.”

Suositukseni lienee selvä.

Tulvaniitty

indexJhumpa Lahiri: The Lowland
Alfred A. Knopf / Random House, 2013
Tammi, Keltainen kirjasto 2014
Suom. Sari Karhulahti

Hyvin kerrottua tarinaa on usein mahdotonta erottaa todellisuudesta. On haasteellista sanoa, missä kohdin sen laatinut henkilö on ainoastaan raottanut henkilökohtaista muistojen aarrearkkuaan, missä kohdin ehkä välittänyt tai värittänyt jonkun toisen kokemaa ja missä kohdin käyttänyt tuota yksinomaan fiktiivisen kerronnan harjoittajille suotua runsaudensarvea, mielikuvitusta. Kirjoittaa nyt uutisraporttia tai jonkin sortin faktakirjallisuutta näin, ei käy päinsä, mutta romaania, erittäin mieluusti. Jotakin täysin todellista ja jotakin täysin todellisuudesta poikkeavaa, paljon siitä väliltä, tällaisista lähtökohdista uskaltaisin väittää syntyvän hyvän romaanin. On toki monia muitakin hyviä tapoja kirjoittaa, fantastinen fantasia, tieteellinen tieteiskirjallisuus vain muutamia mainitakseni, mutta nyt olemme täällä, niityllä joka tulvii todellista historiaa – ainakin jollakin tapaa todellista.

Mitä Tulvaniityn kirjoittajaan, Pulitzer-palkittuun intialais-yhdysvaltalaiseen Jhumpa Lahiriin tulee, käsittelee kyseinen teos hänelle ominaiseen tapaan sekä intialaisuutta että intialaissiirtolaisten elämää Yhdysvalloissa, sopeutumista uuteen, erilaiseen kulttuuriin. Myös autobiografisia viittauksia on varmasti jälleen mukana vähintään maantieteellisesti ajatellen, kasvoihan kirjailija itse Rhode Islandissa ja vieraili usein sukulaistensa luona Kalkutassa. Nämä ovat teoksen pääasialliset tapahtumapaikat. Tällä kertaa teoksen niin sanottu psyykkinen painopiste on kuitenkin enemmän Intiassa kuin Yhdysvalloissa, Intian lähihistoriassa.

Tarina saa pohjakseen vankasti poliittisen kivijalan, mutta sen todellinen sisältö, erään intialaisperheen epäoikeudenmukainen kohtalo, on hyvin kaukana politiikasta – ainakin jos politiikka tässä kohtaa ymmärretään perinteiseen tapaan vastakohtana yksityiselle. Tämä tarina nimittäin on kertomus siitä, kuinka suuri koneisto toimii, kuinka se ärsytettynä kadottaa inhimillisyytensä ja sitä myöten syöksee tuhoon vioittuneen osasensa keinoja kaihtamatta, vaihtoehtoja luettelematta. Tällä kertaa märkään maahan hukkuu vain yksi ruumis, mutta sitäkin useampi jää loppuelämäkseen enemmän tai vähemmän kiinni sen suoperäiseen upottavaan otteeseen. Tapauksen jälkeen ovat jäljellä äiti, pelottava rituaali-kastelija-kummitus, vaimo, menneisyytensä vangitsema rikoskumppani, yksinäinen ihmisen kuori, veli veljensä häilyvän varjon alla, sekä tytär, viaton sijaiskärsijä, vieras omassa elämässään. Kaikki he kärsivät tavoillaan ja tahoillaan, yhdessä yksikseen. Oikeastaan kaiken takana on puhumattomuus.

Minä pidin tästä kirjasta paljon, pidin siitä tavasta, jolla kirjailija pikku hiljaa ikään kuin kuorii asiansa ytimen esiin, pala palalta ja jokaisen näkökulmasta, kaikkitietävää kertojaa hyväksikäyttäen. Parasta teoksessa ovat kuitenkin sen henkilöhahmot, ne jotka tuon tarinan tekevät. Näiden ihmisten kautta kertomuksen lohduton ja raaka ydin herää eloon ja vaikka toisia heistä olisi ajoittain vallan helppo inhota, jopa vihata, ei tarinan kääntyessä loppuaan kohden tämä tunnukaan enää oikeudenmukaiselta.

Hieno kirja ja hieno kirjailija, uskaltaisin väittää näin yhden kokemuksen perusteella. Sinulle siis lukusuositus, itselleni uusi täytyy-tutustua-tarkemmin -tuttavuus.

Hyviä ihmisiä

indexNir Baram: Anashim tovim
Am Oved, 2010
Otava, Otavan kirjasto 2014
Suom. Anja Meripirtti (saksankielisestä laitoksesta Gute Leute)

Kun on viettänyt liki 400 sivua etupäässä kahden ihmisen seurassa, luulisi heihin syntyneen edes jonkinasteisen yhteyden. Mutta ei, tällä kertaa niin ei ole. Niin berliiniläinen Thomas Heiselberg kuin venäjänjuutalainen Saša Veissberg jäävät minulle lukijana täydellisen etäisiksi; ihmisiksi jotka vaeltavat tapahtumista toisiin, tekevät mitä heidän on tehtävä – kärsivätkin – mutta siellä jossakin, kaukana, liian kaukana koskettaa. Suljen kirjan, eikä sisälläni edelleenkään liikahda oikeastaan mikään. En ole kokenut kirjallista kosketusta. Valitan.

En kuitenkaan suostu luovuttamaan näin helposti, sillä jollakin selittämättömällä tavalla tämä teos kaikesta huolimatta on pidellyt minua matkassaan loppuun asti, valanut minuun uskoa, että sitä ei kannata jättää kesken. Jälkikäteen ajateltuna oli kuin äänetön taustavaikuttaja olisi huhuillut kaukaisuudesta korvaani: ”Loppuunlukemattomana tarina jää kaivelemaan, usko minua.” Ja kuinka ollakaan, jälkipuinti on tuottanut jälleen tulosta, voin tyytyväisin mielin todeta, että ei tämäkään lukuaika mennyt täysin hukkaan, sain minä lopulta huuhdottua hippusen lukujen laukkuuni tästäkin – vaikkakin pienen.

Hyviä ihmisiä on israelilaisen, kotimaassaan erityisesti nuoren lukijakunnan keskuudessa suurta suosiota nauttivan Nir Baramin neljäs romaani, ensimmäinen suomennettu sellainen. Se kertoo saksalaisesta Thomasista sekä neuvostoliittolaisesta Sašasta, jotka tahoillaan, omia itsejään suojellakseen, toimivat kotimaidensa palveluksessa, taistellen sen vihollisia vastaan, jopa omia lähimmäisiään. Eletään 1930- ja 1940-lukujen taitteessa, luisutaan toiseen maailmansotaan, Saksan ja Neuvostoliiton hyökkäämättömyyssopimuksen kautta itärintamaan. Kansallissosialismi on läsnä alusta loppuun, kansallisuuksien toivottuja mallityyppejä, ”herrarotuja” etsitään, poliittisia kansanvihollisia ja ei-toivottuja loisrotuja vainotaan. Thomas ja Saša tekevät kuten heiltä asemansa puolesta sopii odottaa, asettavat itsensä sivuun, ovat osa koneistoa, heitä joita hyviksi ihmisiksi kutsutaan.

Aikani huuhdottuani katsahdan jälleen vaskooliini ja totean: Saša ja Thomas ovat jälleen kadonneet, jättäneet jälkeensä ainoastaan esimerkillisen ihmisen mielikuvan. Hinnalla millä hyvänsä.

Kaiken tämän jälkeen uskallan kuitenkin heittää ilmaan kapean suositukseni: Sinulle, joka nautit lukemisesta historian havistessa ja lukulampun luodessa ympärillesi lähinnä poliittissävytteistä kajoa. Minä jäin tällä kertaa kylmäksi. Kaikesta yrityksestä huolimatta.