Näkymätön

Näkymätön-kansiElina Hirvonen: Näkymätön 
Lasten Keskus, 2016
Kuvitus: Ville Tietäväinen

Kukka on avaruustyttö. Tai oikeastaan hän on Kapteeni, hän johtaa Avaruustyyppejä. Lisäksi hän on päiväkotilainen. Mutta sitä hän ei oikeastaan haluaisi olla, tai haluaisi, mutta siihen liittyy yksi surullinen juttu. Niin surullinen, että Kapteeni ei halua kertoa siitä edes äidille ja isälle, vaikka vatsaan sattuu illalla niin, että jopa letut hillolla ja kermavaahdolla ovat mahdoton ajatus. Hänelle on tullut sellainen haava, johon ei voi laittaa laastaria. Lopulta Kapteeni pyytää apua Avaruustyypeiltä.

Näkymätön on yksi ehdottomasti parhaita – jos ei paras – lähiaikoina lukemistani monista hyvistä lastenkirjoista. Sen oivalliset tekstit yhdessä laadukkaan, hienosävyisesti sarjakuvamaisen kuvituksen kanssa tekevät teoksesta valloittavan kokonaisuuden, jonka tärkeästä teemasta ei voida koskaan puhua liikaa. Se taas, että tapahtumat sijoittuvat jollekin toiselle planeetalle tukee hienosti ajatusta, että tämä, yksinäisyys, voi koskea meistä ihan ketä tahansa, ulkonäöstä tai alkuperästä huolimatta. Yksinäisyyden ja siitä aiheutuvan pahan olon ei pitäisi kuulua kenenkään elämään, mutta aivan erityisen pahalta siitä tuntuu keskustella lasten kohdalla. Onneksi Kapteenin tarinalla on kuitenkin onnellinen loppu.

Suosittelen suuresti, tai oikeastaan näkisin miltei välttämättömäksi, että tämä – tai jokin vastaava – kirja luettaisiin kaikille lapsille aina päiväkoti-iästä alkaen. Sillä: ”Kaikki mahtuvat leikkiin!”

Mainokset

Toivo ja valas

toivo-ja-valasBenji Davies: The Storm Whale
Simon & Schuster, 2013
Karisto, 2015
Suom. Sanna Vartiainen

Toivo on pieni poika, joka asuu isänsä kanssa suuren meren rannalla. Isä on kiireinen kalastaja, aamusta iltaa eväkkäitä etsimässä. Vaikka Toivon seurana kotona ovatkin kuusi kissaa, hän tuntuisi olevan melko yksinäinen. Kerran rannalla vaeltaessaan Toivo kuitenkin löytää jotakin; olisiko tässä uusi ystävä? Eipä sitten muuta, kuin valas ammeeseen. Toivottavasti isäkin pitää ajatusta hyvänä, tai ei ainakaan suutu.

IMG_5182Toivo ja valas on ihastuttava pieni tarina, jonka lukemisesta tulee hyvä mieli. Vaikka heti alussa kummastuttaakin näin pienen pojan itsenäinen elo, ei isää kohtaan missään vaiheessa ehdi tuntea negatiivisia ajatuksia, niin mukavalta mieheltä hän näyttää. Muutenkin kirjan kuvitus miellyttää ainakin omaa silmääni. Ja vaikka tätä ei suoraan sanotakaan, näyttäisi IMG_5181mielestäni myös siltä, että valas-episodi saa isän muuttamaan tapojaan.

Koska tekstiä ei ole paljon, sopii Toivon tarina jo melko pienillekin lukijoille – tai kuuntelijoille – ehkä he lukijan lisäksi tarvitsevat myös juttukumppania, mitä esimerkiksi kotiinkuljetettuihin valaisiin tulee.

Ehdoton suositus; tämä ei ole mikään kalajuttu, vaan ehta valasjuttu.

Kun aika loppuu; Kauimpana kuolemasta

9789510409848_frontcover_final_originalElina Hirvonen: Kun aika loppuu
WSOY, 2015

Elina Hirvonen kirjoittaa pelottavan hyvin, pelottavista asioista. Niin todenmakuisesti, että tuntuu kuin katsoisi tapahtumia vähintäänkin tv-uutisten välityksellä, oikeastaan olisi paikan päällä, Helsingin tutussa keskustassa, siinä Lasipalatsin edustalla. Katsoisi jonkin matkan päästä ampujaa ja hänen kaatuneita uhrejaan, sekasortoa, paniikkia. Käsikarvat nousevat pystyyn; tämä voisi olla totta.

Kun aika loppuu on tarina perheestä. Laurasta ja Eerikistä, Aavasta ja Aslakista. Siitä kuinka tuo ulospäin onnelliselta vaikuttava yhteiskunnan ydinyksikkö horjahtelee, natisee liitoksissaan, kipuilee ja oikeastaan romahtaakin. Siitä kuinka yksi sen jäsenistä suistuu lopullisesti raiteiltaan jättäen jälkeensä syyllisyyttä ja huonoa omaatuntoa, muistoja ja menneisyyttä. Mutta entäpä toivoa, jääkö sitä sentinkään vertaa?

Tarinan keskushenkilö on Aslak, hiljainen ja yksinäinen poika, näkymätön. Hän juuri, nyt jo mieheksi kasvaneena, seisoo tuolla katolla, on osa ohjelmaa. Hän haluaa pelastaa maailman, on aina halunnut. Pienenä hän istui tuntikausia isoäidin lihapullalautanen nenänsä alla, katseli ruskeankastikkeen päälle kovettuvaa kerrosta, halusi jättää eläimet syömättä. Itki katsellessaan uutisia Afrikan kuolevista lapsista. Halusi auttaa kaikkia, eläimiä ja ihmisiä. Yritti ystävystyä, erakoitui. Löysi kaltaisiaan internetin keskustelupalstoilta, rakastui tuntemattomaan. Lähti nousemaan tuolle katolle.

Mutta ilman Lauraa ja Eerikiä ei olisi Aslakia.

”En itke nyt, koska se tuntuisi kohtuuttomalta. Itku kuuluu ihmisille, joita kohtaa yllättävä vääryys. Se kuuluu ihmisille, joiden elämä suistuu raiteiltaan sairauden tai onnettomuuden seurauksena, joilla on jotain, mikä voidaan ottaa pois. Itku on sellaisten ihmisten etuoikeus, jotka olettavat saavansa parempaa. Minä en itke, koska tunnen, että tämä on minun osani. Se, mitä minun lapseni juuri nyt tekee, on paljas ja armoton kuva minusta. Hänen tekonsa paljastaa pimeän, jonka minä olen yrittänyt kätkeä.”

Niin, tottahan se on; kun jotain näin kamalaa tapahtuu, ei kestä kauaakaan, ennen kuin katseet kääntyvät vanhempiin. Mikä tuo paha ihminen on, mistä se on saanut alkunsa, miksi siitä on tullut tuollainen? Vaikka ei se selviö ole, ei tietenkään. Mutta vanhemman tuskan määrää voi vain kuvitella, se on loppumaton. Aivan kuten rakkauskin, rakkaus omaa lasta kohtaan.

Sitten on vielä Aava, sisko. Hän kenen kanssa oli turvallista paeta peiton alle, unohtaa ikävät asiat. Hän kuka kuitenkin häpesi, unelmoi vapaudesta ja päätti, että ainoa reitti pelastukseen on jättää kaikki, luopua vanhasta. Olla sitoutumaton, lähteä. Huono olohan siitä seurasi, omantunnon kitkerä kolkutus.

Kaiken kaikkiaan Elina Hirvonen ravistelee, monella tasolla. Yksilön ja yhteisön, Suomen ja koko maailman näkökulmasta, lähitulevaisuuden ekokatastrofaalisia kysymyksiä ja ihmisen vastuunkantoa pohdiskellen. Koulusurmat ja pommi-iskut ovat tätä päivää, niin myös ilmastonmuutos; mutta niin on tämä kirjakin. Tämä tarina ei päästä irti, se pakottaa ajattelemaan. Siis ehdoton lukukehotus.

P.S. Jos Hirvosen alla esitelty Kauimpana kuolemasta on jäänyt vielä lukematta, suosittelen ehdottomasti sitäkin. Ajatustakuu!

d3117062-d7fa-401d-acfe-b65fdf4a2997Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta
Avain, 2010

”Jos pitäisi määritellä mikä asia on kauimpana kuolemasta, niin mikä se olisi? – – Lentokonelehti. Kiiltävä lentoyhtiön lehti, joka löytyy lentokoneiden penkkien taskusta ja jossa kerrotaan Pariisin parhaista bistroista ja mainostetaan matkakokoisia huulikiiltoja. – – Kullanväriseen purkkiin pakattua ryppyvoidetta. Tai juttu Ihmeellisestä Intiasta tai vastakohtaisuuksien Vietnamista. Niistä tulee olo, että turistikohteiden kurjuus on vain meille järjestettyä eksotiikkaa. – – Että on vain me, ihmiset joilla on varaa istua lentokoneessa ja ostaa tuhannen markan aurinkolasit, ja että koko ulkopuolinen maailma on järjestetty meille. Eihän sellaisessa maailmassa voi olla kuolemaa.”

Elina Hirvosen Afrikkaan sijoittuva romaani on traaginen ja kaunis kuvaus ystävyydestä ja vanhemmuudesta, väärinkohtelusta ja virheistä. Vaikka sen tapahtumat sijoittuvat miltei omaan elinaikaani, tuntuu siltä kuin lukisi tarinaa jostakin paljon kauempaa, jostakin jota ei enää ole. Kadun jo nyt sanojani. Minä olen juuri tuollainen; lentokonelehti-ihminen, kaukana kuolemasta, tällaisesta kuolemasta. Kaukana aavemaisista lapsiaikuisista poltetuissa kylissään, kaukana nälästä, kaukana jatkuvasta perusturvallisuuden puutteesta. Syntymättömänä lapsena olen päässyt oikeaan passijonoon. On lottovoitto syntyä Suomeen, sanotaan.

Kauimpana kuolemasta kertoo sekä afrikkalaisen Estherin ja hänen ystävänsä Bessyn että Afrikassa lapsuutensa eläneen Paulin tarinan. Se on kirjoitettu kahdesta näkökulmasta, Estherin ja Paulin. Nykyisyydessä heitä molempia vaivaa huono omatunto, he molemmat olisivat valmiita kuolemaan. On kuitenkin Susan, orpotyttö, jonka takia Estherin on jaksettava jatkaa. Paul sen sijaan on palannut Afrikkaan kuolemaan, ei hätäisesti ja mahtipontisesti, vaan hiipuen, ehkä myrkyttämällä itsensä ja epäonnistuneen elämänsä alkoholilla ja auringolla maistellen samalla menneisyytensä nostalgiaa. Mutta sitten Paul pelastaa Susanin hengen. ”Se ei ollut hyväntekeväisyyttä. Se oli ane.” Jos kuitenkin olisi jotakin jota varten sovittaa menneisyytensä, mies istumassa isänsä oikealla puolella, tuomitsemassa eläviä ja kuolleita. Susanin kautta Estherin ja Paulin tarinat kietoutuvat toisiinsa. Menneisyys ei tule kauniimmaksi, syyllisyys ei katoa, rakas ihminen ei tule takaisin, mutta tuo kohtaaminen antaa Estherille mahdollisuuden. Ja täällä, Afrikassa, Paul ei enää tunne olevansa kuin palikkapelin kuutio, joka yrittää tunkeutua laatikkoon kolmionmuotoisesta aukosta, tai ihminen joka on saanut elämältä tarpeekseen, lakannut viihtymästä. Tänne hän tuntee kuuluvansa.

Tämä kirja herättää hyvin paljon ajatuksia ja se kannattaa ehdottomasti lukea. Ihminen on aina yhtä kaukana kuolemasta. Sitä ei voi paeta, sitä ei voi välttää. Siltä voi yrittää ummistaa silmänsä mutta lopulta se on aina osa elämää. Erottamaton.

Yksinäisyyttä kalliimpaa

indexYiyun Li: Kinder Than Solitude
Random House, 2014
Tammi, Keltainen kirjasto 2015
Suom. Helene Bützow

”Ei ole hyvä ihmisen olla yksin.” Näitä Mooseksen kirjan sanoja ajautuu ajattelemaan viimeistään nyt, Yiyun Lin tuoreimman teoksen läpiluettuaan ja sen pohjalta syntyneitä ajatuksiaan punnitessaan. Jos juuri nämä sanat eivät syystä tai toisesta tunnu omilta, niin ainakin ajatus yksinäisyydestä, yksinäisistä, valtaa varmasti mielen. Ihminen on laumaeläin; onko? Ihmistä ei ole tarkoitettu yksineloon; eikö? Kukaan ei ole yksin omasta vapaasta tahdostaan; entäpä erakot? Itse allekirjoitan esiintuomani sitaatin ja ehkäpä juuri tästä johtuen minun on lähes mahdotonta kuvitella, että joku varta vasten haluaisi elää elämäänsä yksin, hakeutua yksinäisyyden ympäröimäksi. Erakkoja kuitenkin on, on aina ollut, siinäpä eräänlainen mysteeri.

Yiyun Li asettaa teoksessaan Yksinäisyyttä kalliimpaa tuon yleisesti ottaen synkäksi koetun elementin monenväriseen valoon. Eräs on yksinäinen vastalauseen omaisesti, pettymystensä johdannaisena, toinen alistuvaisesti, kolmas erottuakseen poliittisesti harmaasta massasta, rohkeuteensa vedoten, neljäs kuvitellut onnistuvansa pitämään loitolla sekä rakkauden että yksinäisyyden. Yksinäisyyden kasvot ovat monet; tutkimattomuudessaan arvaamattomat.

Nämä ihmiset ovat piiloutuneet yksinäisyytensä taakse, etsiytyneet yksinäisyyslukolla suojatun näkymättömän kuvun alle ja hävittäneet avaimen, kapseloineet itsensä itselleen. Jotenkin kiinalaista, totean kärjistäen, minä joka näen heissä tuon kiinalaisen mielenmaiseman, tuon sulkeutuneen kuoren, jonka alla tukahdutetut tunteet räpiköivät, hukkuvat peloista suurimpaan, uhkaan menettää kasvonsa, mikäli todellisuus paljastuu.

Tarinasta totean vain vähän: vuonna 1989 nuori orpona pikkukylässä isotätiensä huomassa kasvanut Ruyu lähetetään tätinsä ja setänsä luo Beijingiin. Huoneen hän saa jakaa serkkunsa Shaoain, rakkauden eräällä tapaa ystävänsä Moranin kanssa. Ja salaisuuden – vain itsekseen, sen taakka on helpointa kantaa yksin.

Syntyy neljän nuoren ystäväporukka. Sitten tapahtuu murhayritys, syyllinen on lähellä. Kuka haluaa tappaa Shaoain, kenen on vastuu, kun nuori nainen kärsii seuraavat 20 vuotta tuhotun ruumiinsa vankilassa? Vuosien mittaan Ruyu ja Moran lähtevät Yhdysvaltoihin, avioituvat, mutta tuloksetta, yksinäinen on yksinäinen, sodassa ja rakkaudessa. Eikä syyllisyyden taakka katoa.

Amerikkalais-kiinalaisen Yiyun Lin suurena kirjallisena ystävänä odotukseni tätä teosta kohtaan olivat erittäin korkealla. Jälleen kerran Li tarjoileekin lukijalleen herkkupalan, mitä kiinalaisuuteen tulee. Hänen kuvauksensa on korutonta, asiat tapahtuvat, niitä ei jäädä märehtimään, raskaitakaan menetyksiä. Elämä jatkuu, jopa tunteettomaltakin tämä jälleen tuntuu, Lin tyyliin.

Vaikka tällä kertaa en ehkä olisi aivan niin valmis syömään Lin kädestä, kuin hänen aiempien teostensa kohdalla, ansaitsee hän ehdottomasti syvän suositukseni. Li on kirjailija, jonkalaisen kernaasti huolisi jokaisen kulttuurin kirjalliseksi kuvailijaksi.

Oma pieni pikkuruinen

indexUlf Stark ja Linda Bondestam: Min egen lilla liten
Schildts & Söderströms 2014
Teos, 2014
Suom. Liisa Ryömä

Vuoren sisällä asustaa Olento. Hän on iso ja harmaa, kuten kotikolonsakin. Hän ei kestä päivänvaloa, joten ulkoilu onnistuu vain pimeän aikaan. Hän ei tunne värejä, hän ei tiedä, miltä Ulko näyttää, kun aurinko paistaa. Öisin Olento pinoaa kiviä tarkoituksenaan kiivetä aina kuuhun asti, mutta aina pinot sortuvat ja Olennon on tyydyttävä vain tähyämään tähtiä ja puhaltelemaan sylkikuplia, laulupalloja. Olennon elämä on harmaata, Olento on yksinäinen. Enemmän kuin mitään hän tahtoisi ystävän, jonkun pikkuruisen, josta pitää huolta.

IMG_3361Yhtenä päivänä Olennon luolaan putoaa pieni Kipinä. Olento on onnellinen: oma pieni pikkuruinen! Mutta Kipinällä ei ole paljoa aikaa maan päällä, vain yksi päivä ja sen on palattava takaisin Auringon luo. Tuo yksi päivä on kuitenkin Olennolle kultaakin kalliimpi; se sytyttää Kipinän kertomusten myötä häneen kaikki värit, joita hän ei harmaudessa vaeltaessaan tiennyt edes olevan olemassa. Ja opettaa Olentokin Kipinää, kertoo yöstä, kuusta ja Pimeästä.

IMG_3363Sitten kaikki jo loppuu: ”–Näkemiin, oma pieni Pikkuruinen. –Näkemiin, oma Harmaani.”

Oma pieni pikkuruinen on ihastuttava pieni kirja. Mitä muuta se voisikaan olla, kun kuvittajana on Linda Bondestam – ehdoton suosikkini – ja kirjailijana Ulf Stark, parivaljakko jonka muutaman vuoden takainen yhteisteos Kaikki tämä hurmasi minut mennen tullen. Ja niin tekee tämäkin tarina, jonka Päivänsäde ja Menninkäinen -tyyppistä asetelmaa elävöitetään outoudessaan sulostuttavin kuvin ja valloittavin sanankääntein.

IMG_3364Suosittelen, suurella sydämellä.

P.S. Teos on muuten Finlandia Junior -ehdokkaana, eikä suotta. Mielestäni vuoden paras lastenkirja.

Yksinäisyys ja uhma : esseitä kirjallisuudesta

Erno Paasilinna: Yksinäisyys ja uhma : esseitä kirjallisuudestaimages
Otava, 1984

Kuten edellä olen tehnyt tiettäväksi, kosketuspintani kotimaiseen kirjallisuuteen on viime aikoina jäänyt uhkaavan ohueksi, miltei olemattomaksi. Tämä ei tietenkään käy päinsä, rakastanhan suomen kieltä ja kirjallisuutta ja haluan ehdottomasti työssäni – kirjakaupassa, yllätys, yllätys – tehdä ilmeiseksi arvostukseni ja tuntemukseni niin mennyttä kuin tulevaakin kotimaista kirjallisuutta kohtaan.

Finlandia-hiihtoni siis alkakoon!

Vuonna 1984 kirjailija Erno Paasilinnalla oli kunnia vastaanottaa maailman ensimmäinen Finlandia -palkinto. Esseekokoelmassaan Yksinäisyys ja uhma hän pohtii kirjallisuutta monesta eri näkökulmasta, kirjailijan, kustantajan ja lukijan. Lisäksi hän esiintuo kirjallisuuden sekä yleisesti ottaen kirjoitetun materiaalin, siis sanojen, vaikutuksia niin meillä kuin muuallakin kuljettaen lukijaansa sujuvasti suurten kustantajien arvovalintakysymyksistä aina pienten, toisin sanoen yksittäisten, kirjailijoiden yksinäisiin ajatuksiin. Väliin mahtuu paljon uhmaa – niin Paasilinnan omaa kuin kuvailemiensa kirjailijoidenkin – epäilystä sekä sanojen voimaa.

”Kirjailijan maailmanpolitiikka on reagoimista maailmaan ja näiden käsitysten ilmaisemista. Keskeinen asia on aina valta ja kirjailijan suhde siihen. Eri kirjailijat suhtautuvat valtaan eri tavalla ja saavat erilaisen osan yhteiskunnassa.”

Niinpä niin; tämä kokoelma auttaa ymmärtämään, miksi sananvapaus on niin tärkeä asia ja toisaalta sen kääntöpuolena, miksi lukuisia kirjailijoita ympäri maailmaa on yhä edelleen vankiloissa tai muuten eristettyinä. Kirjailijoita pelätään, sanojensa kautta he uhkaavat valtarakenteita ja tekevät sen usein jopa täysin äänettömästi.

Teoksella on mielestäni myös toinen sanoma. Sen lisäksi että se korostaa sananvapautta, se ajaa myös lukijan asiaa. Antakaa ihmisten lukea mitä he tahtovat lukea, unohtakaa pakonomainen klassikoiden jalustalle nostaminen. Ja silti, rakkaat lukijat, voin kuvitella Paasilinnan  ajatelleen, olkaa varovaisia, sillä ”on paljon helpompaa kirjoittaa hyvin kuin oikein”. Epäilkää, kyseenalaistakaa!

Esseekokoelmallaan Erno Paasilinna vakuutti ainakin minut. Yhä edelleen, miltei kolme vuosikymmentä myöhemmin tekstien aiheet tuntuvat ajankohtaisilta. Ja mikä oivallisinta, lähiaikoina olen ollut aistivinani, että hiljaiseloa viettänyt essee tekee taas tuloaan – hitaasti mutta toivottavasti varmasti.

Miellyttävä aloitus Finlandia-vaellukselleni. Suosittelen muillekin; sekä kirjaa että Finlandioita.