Isä ja poika : komedia

Jörn Donner: Far och son : en komedi
Söderström & Co, 1984
Otava, 1986
Suom. Rauno Ekholm

”…todellisuus useimmiten poikkeaa täysin fiktiosta, mikä voi olla syytä muistaa myös luettaessa tätä tekstiä jossa on kyse uudelleenkirjoitetusta todellisuudesta. – – Romaanit ovat kuitenkin sepitettyjä kuten tämä tarina, romaaneissa oletetaan kuten tässä, romaanit sisältävät valheita ja totuuksia, tunteita ja kylmyyttä. Siksi tätä asiakirjaa kutsutaan romaaniksi.”

Isä ja poika – teos jonka osittain sopimatonta nimeä kirjailija on esipuheensa ja jälkikirjoituksensa sanoin alusta loppuun laahannut mukanaan tuntien itsensä näin ollen haluttomaksi luopua tuosta ”mukanaroikutetustaan”, kun on tullut aika uudelleenkirjoittaa ja korjata – on ensimmäinen kosketukseni Jörn Donnerin mittavaan kirjalliseen tuotantoon, joka on pian saamassa jälleen suureellista jatkoa, kun hänen mammuttimainen omaelämäkerrallinen teoksensa Mammutti julkaistaan helmikuun alussa. Samalla Isä ja poika on toinen askeleeni Finlandia -polullani, retkelläni jonka päämääränä pidän itseni tutustuttamista kotimaisen – uskaltaisin väittää – laatukirjallisuuden ytimeen. Teoksen ruotsinkielinen alkuperäislaitos nimittäin palkittiin vuoden 1985 kirjallisuuden valtionpalkinnolla. Lisäksi mainittakoon, että teos on kuudes, mutta täysin itsenäinen, Donnerin Andersin suomenruotsalaisen yrittäjäsuvun vaiheista kirjoittamaan yksitoistaosaiseen romaanisarjaan.

Tätä teosta luonnehdittaessa on mahdotonta, ja mielestäni jopa kiellettyä, sivuuttaa sen kaksitasoista kerrontatekniikkaa. Alusta loppuun lukija seuraa tapahtumia niin teoksen päähenkilöhahmo Jakob Andersin kirjoittamasta kuin kirjailija Donnerin tätä referoimasta sekä kommentoimasta käsin. Samoin kirjailijan oma minä peilautuu Jakobin tarinaan, teoksen ”yliajettu” maailmankuva kirjailijan maailmankuvaan. Välillä onkin vaikea sanoa, onko teoksen tarkoituksena kuvata 1950- vai 1980-lukua, perehtyä Suomen kansakunnan vai Jakob Andersin tarinaan, ehkä jopa kirjailijan omaan historiaan. Rajaa toden ja fiktion väliin on mahdotonta vetää, kirjan minää miltei yhtä vaikea löytää. Tämä lienee tarkoituskin; isän etsintä, isättömyys sekä oma isyys sekoittuvat poliittiseen pohdintaan, päähenkilöhahmon rakkauden ja rakkaudettomuuden täyteinen menneisyys Euroopan myrskyisään ja sotaisaan historiaan. Mikään ei ole aukotonta, on vain tulkintaa ja tulkintojen tulkintaa.

Edellä mainitut postmodernistiset piirteet, kertojasubjektin kyseenalaistuminen, moninäkökulmaisuus ja kollaasitekniikka, tekevät tästä romaanista sangen mielenkiintoisen, suositeltavan. Donner kirjoittaa henkilöhahmoistaan: ”He ovat paperilla. Siis he ovat.” ja itsestään: ”Minä itse kirjoitan, siis olen.” Tästäkin eräällä tapaa ristiriitaisesta ajatuksesta huolimatta olemme saapuneet postmodernismin ytimeen; perinteinen romaanihenkilö sekä kirjailija makaavat henkitoreissaan, toisin sanoen kirjallinen teos on muuttunut jatkuvaksi fiktiiviseksi prosessiksi, sen tekijyys on kyseenalaistettu.

Loppukaneettina mainittakoon, että vuonna 1985 julkaistiin myös Matti Pulkkisen antiromaani Romaanihenkilön kuolema, Finlandia -ehdokas sekin!