Avainsanat

, , , , , , ,

Olen jo pitkään ollut turkkilaisen kirjallisuuden ystävä ja näin ollen minun on helppo elifshafakpuhua sen puolesta. Elif Shafakista (s. 1971) on hyvä aloittaa; hänen teoksissaan yhdistyvät tekstin soljuvuus sekä näkökulmat, jotka ilmentävät todellista turkkilaisuutta mutta kuitenkin kirjailijan sangen kosmopoliitilla, toisin sanoen länsimaisen lukijan silmin helposti lähestyttävällä tavalla.

Vaikka Shafakin teokset jo yksin aiheidensa puolesta ovat mielestäni suosituksen arvoisia, on niissä paljon muutakin ehdottoman hyvää. Hänen tapansa esiintuoda turkkilaista mentaliteettia ja elintapaa on niin rehellinen, että sitä ei voi kuin ihailla. Itse turkkilaisena hän kirjoittaa sisältäpäin, pureutuu mitään salaamatta vaikeisiinkin aiheisiin, mutta kuitenkin tuottaen tekstiä kosmopoliittina, tavalla jota länsimaisen ihmisen on helppo lukea ja jonka kautta ymmärtää kulttuuriemme välillä vallitsevat erot.

Toinen merkittävä asia tämän Turkissa sekä ihastuttavan että vihastuttavan kirjailijattaren teoksissa ovat niiden moniulotteiset henkilöhahmogalleriat. Asioita katsotaan niin miehen kuin naisen, niin kiivaan kuin herkän, niin perinteisesti kuin nykypäiväisestikin ajattelevien näkökulmasta.

Vaikka Shafakin teokset ovat hänen kotimaassaan ajaneet kirjailijattaren toisinaan sangen negatiiviseenkin parrasvaloon – nostettiinpa häntä vastaan vuonna 2006 jopa syyte ”turkkilaisuuden loukkaamisesta” – mainitaan hänet kuitenkin Turkin suosituimmaksi naiskirjailijaksi. Jo alle 30-vuotiaana hän voitti kaikki merkittävät kirjallisuuspalkinnot Turkissa. Voikin siis mielestäni sanoa, että oman identiteettinsä kanssa kamppaileva maa on saanut Shafakista yhden merkittävistä sillanrakentajistaan. Hänen teoksissaan menneisyys ja nykyaika sekä itä- ja länsimaisuus sekoittuvat tavalla, jota voi pitää ainoastaan positiivisena kasvojenkohotuksena maalle, joka meidän silmissämme useasti näyttäytyy vielä sangen epätasa-arvoisena.

Suosittelen suuresti ja odotan innolla, että hänen laajasta tuotannostaan vasta kolme suomennettua teosta saisivat pian jatkoa.

Rakkauden aikakirja

Elif Shafak: The Forty Rules of Love0_-8073235239320274868
Viking Adult, 2010
Gummerus, 2011
Suom. Maria Erämaja

”Kivi häiritsee tyyniä vesiä. Kun kivi iskeytyy veteen, muodostuu rengas, joka hetkessä monistuu uudeksi ja jälleen uudeksi. Pian yhden molskahduksen aiheuttamat väreet laajentuvat, kunnes ne tuntuvat kaikkialla veden peilipintaa pitkin. Vasta kun renkaat saavuttavat rannan, ne pysähtyvät ja haipuvat. Jos kivi putoaa jokeen, joki kohtelee sitä vain yhtenä uutena häiriönä jo ennestään kuohuvassa virrassaan. Ei mitään epätavallista. Ei mitään hallitsematonta. Mutta jos kivi putoaa järveen, järvi ei ole enää koskaan entisensä.”

Ella Rubinstein on 40-vuotias amerikkalainen kotirouva. Hänen elämänsä on kuin järvi, tyyni ja muuttumaton. Mutta sitten tapahtuu jotakin; ilmaa halkoo kivi, kuuluu molskahdus ja veden pinta rikkoutuu. Mikään ei ole enää entisellään.

Kerran toisaalla, oikeastaan aivan toisella puolella maailmaa, Bysantin keisarikunnassa, tapahtui samanlainen muutos. Tarkalleen ottaen 764 vuotta aiemmin, lokakuun viimeisenä 1244. Liike kohtasi pysähtyneisyyden, henkinen side mursi sovinnaisten sääntöjen muurin. Tuolloin kohtasivat kuuluisa islamilainen oppinut Jalaladdin Rumi sekä vaeltava, epäsovinnainen ja jopa harhaoppisena pidetty dervissi Shams-i Tabriz. Kivi viilteli jälleen ilmaa, veden pinta värähti, eivätkä nuo kaksi elämää olleet enää entisellään. Syntyi ainutlaatuinen ystävyys.

Tämä kirja on kertomus noista syvistä ihmissuhteista. Se kertoo kuinka Rumista, mestarista ja esimerkillisestä muslimista, tuli mystikko, intohimoinen runoilija ja rakkauden puolestapuhuja, henkilö, jota olen kuullut kutsuttavan jopa itämaiseksi Shakespeareksi. Ilman dervissi Shamsin rakkautta koskevia opetuksia tämä ei olisi ollut mahdollista.

Edellä kuvatun (tosi)tarinan rinnalla saamme lukea Ellan tarinaa, kuvausta siitä kuinka eräänlainen kiiltokuvakulissi revitään rikki Ellan tutustuessa Rumin ja Shamsin ystävyydestä kertovaan historiallismystiseen romaaniin Suloinen rienaus sekä sen salaperäiseen kirjoittajaan, amsterdamilaiseen Aziziin, oman elämänsä vaeltavaan dervissiin.

Elif Shafak on teoksessaan rakentanut sen aikatasojen välille sillan, jota pitkin kulkemalla lukijan on helppo siirtyä tasolta toiselle ja jälleen takaisin, nähdä Ellassa ripaus Rumia, Azizissa suuremmin Shamsia. Rakkauden aikakirja soljuu eteenpäin kuin virtaava vesi. Sen lukemista ei haluaisi keskeyttää, eikä siinä vallitsevia tunnekuohuja tyynnyttää.

Rakkauden aikakirja, kolmesta tähän mennessä suomennetuista se kaikkein vähiten poliittinen tai kantaaottavin, tutustutti minut Elif Shafakin tuotantoon. Minun on todettava, että tämä teos todella yllätti minut. Sen nimekkeen, ulkonäön ja jopa aiheen minussa synnyttäneen ennakkokäsityksen valossa ihmettelen itsekin, mikä sai minut tarttumaan siihen. Mutta niin minä kuitenkin syystä tai toisesta tein. Sitten tapahtui jotakin – joku taisi näyttää kivellä järven pintaa.

Kirottu Istanbul

Elif Shafak: The Bastard of Istanbulkirottu_istanbul-shafak_elif-22108840-631295704-frnt
Viking Adult, 2007
Gummerus, 2012
Suom. Maria Erämaja

”Istanbul on kymmenen miljoonan elämän sekamelska. Se on kymmenen miljoonan sotkuisen tarinan avoin kirja. Istanbul on heräämässä levottomasta unestaan, valmiina ruuhka-ajan kaaokseen. Tästä eteenpäin on liikaa rukouksia, joihin vastata, liikaa rienauksia, joita huomata, ja liikaa syntisiä, yhtä lailla kuin viattomiakin, joita pitää silmällä. Istanbulissa on jo aamu.”

Kirottu Istanbul on Elif Shafakin toinen suomennettu teos. Kiistelty romaani pureutuu arkaan aiheeseen, turkkilaisten ja armenialaisten menneisyyteen, vaiettuun vuoden 1915 kansanmurhaan. Teoksen myötä kirjailijaa vastaan nostettiin vuonna 2006 syyte ”turkkilaisuuden loukkaamisesta”. Lopulta syytteistä luovuttiin mutta joka tapauksessa olen sitä mieltä, että niin tämä teos kuin sen aikaansaama kohu kertovat paremmin kuin hyvin tämän päivän Turkista, maasta joka ei ole selättänyt identiteettikriisiään idän ja lännen välisellä trapetsilla taiteillessaan, maasta joka ei ole valmis kohtaamaan menneisyyttään.

Tämä romaani kertoo erään suvun tarinan, suvun jossa ei ole sijaa miehille. Se on tarina vahvoista naisista, tarina erilaisista menneisyyksistä, menneisyyksistä jotka ovat jääneet tuntemattomiksi, menneisyyksistä jotka ovat lakanneet olemasta, unohtamalla unohdettu. Teoksen keskuskysymyksiksi nousevatkin sukupuolten ja kansallisuuksien väliset roolit sekä se, onko ihmisen hyvä tuntea menneisyytensä.

Sen lisäksi että romaani tuntuu mielestäni ehdottoman oikeudenmukaiselta kurkistukselta turkkilaiseen todellisuuteen, haluan mainita sen lisäansioksi henkilöhahmogallerian, jonka monisärmäisyys miltei hengästyttää. Näiden ohella kirja on myös opas turkkilaiseen ruokakulttuuriin, oikeastaan voisi sanoa ruokaparatiisiin.

Kunnia

Elif Shafak: Honourimages
Viking Adult, 2012
Gummerus, 2013
Suom. Maria Erämaja

”Murhatessaan yhden Iskender tappoi monta. – – Mies, jolta on viety hänelle kuulunut kunnia, on kuollut mies.”

Elif Shafak on jälleen kirjoittanut kirjan, jonka luettuani en länsimaisena, tasa-arvon keskellä kasvaneena naisena voi muuta kuin käpertyä kiitollisuuteen. Kiitollisuuteen siitä, että minä saan rakastaa, avoimesti ja omana itsenäni, juuri häntä ketä haluan. Ja jos rakkauteni, tai hänen rakkautensa minuun, jostakin syystä loppuisi, ei sekään tarkoittaisi kuolemaa, ei ainakaan tällä tavalla, ei ainakaan häpeän tähden.

Turkkilaiset Pembe ja Adem tapaavat kylässä lähellä Eufrat-jokea 1960-luvun alussa. He eivät oikeastaan koskaan kunnolla rakastu, mutta avioituvat ja saavat kolme lasta, heti ensimmäiseksi pojan, oman sulttaaninsa, silmäteränsä. Siirtolaisina kymmenen vuotta myöhemmin Lontooseen ajautunut perhe on 1970-luvun loppua kohti käytäessä pirstaloitumisen partaalla. Sopeutuminen brittiläiseen yhteiskuntaan on ollut vaivalloista, rasismilta ei ole voinut välttyä. ”Jos Lontoo olisi makeinen, se olisi kermatoffee – täyteläinen, voimakas ja perinteikäs. Istanbul sitä vastoin olisi sitkeää, pehmeää marjalakritsia – ristiriitaisten makujen sekoitus, joka kykenisi muuttamaan happaman makeaksi ja makean happamaksi.” Ilman keskinäistä rakkautta Pembe ja Adem ajautuvat erilleen, salaisesti, pinnan alla. Mutta sitten tulee päivä, jolloin salaisuus Pemben kohdalta ei ole enää salaisuus. Perhe on ajautumassa häpeään, vanhimman pojan aika on koittanut.

Kunniamurha; tuo käsittämätön, tuo kohtuuton, tuo kaikella tapaa kestämätön, on tämän teoksen lohduton teema. En varsinaisesti väitä, että itsekään olisimme absoluuttisen kunniamurhatonta kansaa, erilaiset mielettömät perhesurmat valtaavat myös omalta iltapäivälehdistöltämme hälyttävän paljon lööppitilaa. Mutta väitän, että suhtautumisemme tähän asiaan on kuitenkin täysin toisenlainen. Me emme Pemben tapaan tyydy kohtaloomme – edes naisina, emme Aishan tai Hediyen tapaan riistä omaa henkeämme – edes perheemme maineen mustanneina, vaan useimmiten me taistelemme vastaan, ainakin yritämme.

Teoksessa tutustutaan kokonaisen suvun tarinaan, kootaan kertomus tilkku tilkulta ja kietoudutaan lopulta tarinaan kuin täkkiin, jonka samanaikaisesti haluaisi sekä riuhtoa päältään sen julmuuden vuoksi että kietoa tiukemmin ympärilleen, lukea intensiivisesti loppuun. Missään tapauksessa ei riisuutuminen varmasti tapahdu helposti; tämä teos nimittäin synnyttää ajatuksia, jättää pohtimaan.

Mainokset