Valkoinen elefantti

Elif Shafak: The Architect’s Apprentice 
Viking, 2014
Gummerus, 2016
Suom. Maria Erämaja

Turkkilainen Elif Shafak, yksi luottokirjailijoistani, on jälleen irti. Sanon näin monestakin syystä; ensinnä sen takia, että tätä kotimaassaan kiisteltyä, jopa syytteeseen ”turkkilaisuuden loukkaamisesta” urallaan edennyttä kirjailijatarta ei tunneta sievistelijänä tai rankkojenkaan totuuksien siloittelijana. Pikemminkin päinvastoin: kansanmurha on kansanmurha ja kunniamurha on kunniamurha. Toiseksi pidän Shafakia irtipäästettynä siitä syystä, että todella nautin hänen teoksistaan, jotka vievät sanalla sanoen mukanaan. Hänen kerrontaansa jotenkin imeytyy, niiden maisemia ei tahdo saada silmistään. Mutta sellainen se Istanbul on, uskomattoman ihastuttava, suorastaan henkeäsalpaava.

Fakta siis on, että vaikka Shafak kirjoittaakin tematiikaltaan sangen laajaskaalaisesti, yksi asia on ja pysyy. Tuo asia on Istanbul, kaupunki jota oikeastaan voisikin pitää yhtenä hänen teostensa päähenkilöhahmoista. Kaupungissa vierailleena ja siihen yltiöpäisesti ihastuneena pidän tätä erittäin positiivisena. Eikä Shafak suinkaan ole asiassaan ainokainen, totean, ja viittaan Orhan Pamukiin, toiseen vähintäänkin yhtä mahtavaan Istanbul-kuvaajaan.

Tällä kertaa lähdemme Shafakin vanavedessä 1500-luvun Istanbuliin, sinne suurten osmanisulttaanien ja mahtavien moskeijoiden, salattujen haaremien maailmaan. Matkaoppaanamme toimii nuori – tai alussa nuori, lopussa hyvin vanha – intialaispoika Jahan, jonka elämästä pääsemme tämän teoksen myötä osallisiksi. Vaatimattomista oloista elämään ponnistava Jahan päätyy sattuman kautta sulttaanin elefantinhoitajaksi ja siinä sivussa yhdeksi hovin pääarkkitehdin neljästä oppipojasta punnittuaan varkauden polun ja opintien välillä, etsittyään itseään tällä tavoin. Kielletty ja epätoivoinen rakkaus sulttaanin tyttäreen leimaa Jahanin elämää miltei alusta loppuun, samoin kuin omalaatuinen ja sitäkin tärkeämpi ystävyys hoidokkiinsa, valkoiseen elefanttiin. Keskeistä roolia Jahanin elämässä näyttelee myös suhde opettajaan, mestari Sinaniin, sekä tämän muihin oppipoikiin. Näiden suhteiden pohjalta muodostuu teos, jonka mielenkiintoisuus on jälleen omaa luokkaansa – miltei koko ajan.

Jotakin korjattavaakin kuitenkin löytyy. Teoksen alku ja loppu ovat täyttä tekstiä, sellaista josta ei tahtoisi menettää kirjaintakaan, mutta jossakin puolivälin tienoilla esiin hiipii ajatus, että ehkä pientä tiivistämisen varaa olisi ollut. Liki 600-sivuinen mahtiteos uhkaa ajoittain luisua tarinaa laimentavaan pitkitykseen. Ehkä muutaman rakennusprojektin olisi voinut rohkeasti riisua, muutaman pinnalliseksi jääneen ihmiskohtalon jättää kertomatta. Joka tapauksessa Shafakin tapa yhdistellä todellisia historiallisia henkilöitä, kuten mestari Sinan, ja tapahtumia fiktioon on mielestäni moitteetonta ja vakuuttaa lukijan niin kirjailijan historian tuntemuksesta kuin hänen tarinankerronnallisista kyvyistäänkin. Mielikuvitus ja todellisuus kohtaavat parhaalla mahdollisella tavalla. Ja vielä kun on henkilökohtaista tuntumaa kirjassa kuvailtuihin arkkitehtonisiin jättiläisiin, on lukunautinto taattu. Välillä tosin kirja sai toivomaan, että matkustaisin sen maisemiin vasta nyt sen luettuani, mutta eihän sitä koskaan tiedä – josko vielä joskus, kun maailmantilanne antaa taas myötä. No, onneksi ainakin kirjat antavat mahdollisuuden matkailuun.

Loppukaneettina siis: Lukekaa tämä värikkyydessä kylpevä elämäntarina, vahva romaani, joka jälleen kerran osoittaa, että Elif Shafak on todella ansainnut paikkansa luottokirjailijoideni listalla.

Kotiinpaluu

Sadie Jones: The Outcast
Chatto & Windus, 2008
Otava, Otavan kirjasto 2016
Suom. Marianna Kurtto

”Se kirottu peräsin. Minä haen sen.”

Liekö sitten juuri tuo traaginen päivä, liekö koko lapsuus syynä Lewis Aldridgen raiteiltaan syöksyneeseen elämään. Tiedä häntä, mutta varmaa on, että syytä ei perimmiltään voida laskea nuoren Lewisin piikkiin. Hän on uhri keskellä yhteisöllistä epäoikeudenmukaisuutta – ja kivittäjiä ympärillä on monta.

Luin viime vuonna Sadie Jonesin uusimman, ja siihen mennessä ainoan suomennetun teoksen Ehkä rakkaus oli totta. Tuo tarina sekä miellytti että ei miellyttänyt minua. Pidin erityisesti sen tavasta käsitellä henkilöhahmojaan sekä kuvata ihastuttavaa miljöötään, 1970-luvun Lontoota. Tuolloin päätinkin, että puutteistaan huolimatta tulen antamaan kirjailijalle vielä uuden mahdollisuuden.

Tällä kertaa Jones onnistuukin mielestäni paremmin. Kyseessä oleva Kotiinpaluu, kirjailijattaren suureen suosioon nostanut esikoisteos tekee raadollisuudellaan ainakin minuun lukijana vaikutuksen. Romaanissa alusta loppuun vallitseva kuristava ja synkkä tunnelma saa vastapainoa taustalla häilyvästä toivosta ja uskosta parempaan, jonkinlaisesta nuoruuden voimasta, ja vaikka Lewisin elämä on niin kaukana ruusuilla tanssimisesta kuin se oikeastaan olla voi, jaksaa lukija uskoa hänen kestävyyteensä. Ainakin melko pitkään.

Kovin paljon en Lewisin tarinasta halua etukäteen paljastaa, todettakoon ainoastaan, että lukija pääsee mukaan vaikealle matkalle, jonka kymmenenvuotiaana äitinsä traagisen kuoleman ainoaksi silminnäkijäksi joutuva poika joutuu kulkemaan – ja jos totta puhutaan, tekemään sen aivan yksin lähes koko ympäröivän ulkokultaisen yhteisön  kääntyessä häntä vastaan, tehtaillessa hänestä pahaa ihmistä. Lewisin jäätävän kylmä pörssimeklari isä, uusi nuori vaimo ja täydellisen elämän kulissiaan ylläpitävä hirviömäinen naapuri eivät muodosta sitä helpointa ja turvallisinta kasvualustaa tilanteessa, jossa apu olisi enemmän kuin tarpeen. Lopputulos ei ole hyvä, ei kenenkään kannalta. Matkalaukkuun mahtuu alkoholia, viiltelyä, väkivaltaa ja lopulta vankilatuomiokin.

Kotiinpaluu on hyvä kirja. Se tuo kovasti mieleeni joitakin aiemmin lukemiani vaikuttavia tarinoita, mutta harmikseni en saa noita päähäni. Tai ehkä vain tunnelma on jollakin tapaa tunnistettava. En tiedä; lukekaa itse, hypätkää osaksi Lewisin  tarinaa, löytäkää hyvä pahasta. Vaikka enpä usko, että kukaan kirjan lukenut voisi pitää Lewisia pahana. Romaanin ulkopuolisista silminnäkijöistä en tiedä, he ehkä hyvinkin näkevät hänessä pahan, nuoren kapinallisen, vankilasta vapautuneen hulttion. Maailma on julma, uhrin asema sitäkin julmempi.

P.S. Kuten Ehkä rakkaus oli totta -romaanissa myös Kotiinpaluussa Sadie Jones loistaa erityisesti henkilöhahmokuvauksessaan, joka saa hahmot – niin ”hyvät” kuin ”pahatkin” – todella tulemaan iholle. Vaikka teemat eivät sinänsä kiinnostaisikaan, jo tämän takia olen valmis suosittelemaan Jonesia kirjailijana, ihmiskuvaajana Luojan armosta.

Murhenäytelmä; Suojelus

Jayne Anne Phillips: Quiet Dell
Scribner, 2013
Tammi, Keltainen kirjasto 2014
Suom. Kersti Juva

”Vain neljä henkilöä romaanissa Murhenäytelmä ovat täysin keksittyjä.” Näillä sanoilla kirjailija aloittaa teoksensa viimeistelyvaiheen, ”Kiitokset”, jotka luettuaan myös lukija tietää, miksi yhdysvaltalainen useasti palkitun kirjallisen uransa novellien ja romaanien parissa luonut Jayne Anne Phillips halusi kirjoittaa tämän kirjan, tämän tiiliskiven, eräiden veritekojen anatomian, viettää vuosia tämän ”salaisen kirjan” parissa.

Teoksen ydin, yli kahdeksan vuosikymmentä sitten Länsi-Virginiassa, Quiet Dellissä, tapahtunut todellinen rikos, rakkauskirjemurhien sarja, on ollut omalla tavallaan osa hänen elämäänsä hyvin pitkään, tapahtumapaikat tuttuja. Tämän on oltava vähintäänkin osasyynä siihen, että kirjailijatar on jaksanut kirjoittaa näin pitkän ja pilkuntarkan analyysin tapahtumista, jotka johtivat lukuisiin kuolemiin, lukuisilla eri tavoilla, lukuisista eri syistä. Tässä kohtaa haluan esiintuoda ajatukseni, joka leijui useasti mielessäni teosta lukiessani. Emme me ihmiset muutu, vaikka kehitys kehittyykin: ennen rikollinen mieli etsi uhrinsa kirjeenvaihtopalstoilta, nykyään samaa tapahtuu internetin erilaisilla foorumeilla. Teoksen köyhtynyt ja epätoivoinen leski voisi toimia juuri tällä tavoin yhä tänäkin päivänä. Ja löytyä perheineen murhattuna.

Kuten sanottu teoksen keskeisistä henkilöhahmoista neljä ovat silkkaa mielikuvituksen tuotetta. Loput romaanin karmivan rikoksen uhreista sekä sivuamista ovat nimiltään todellisia, ajatuksiltaan, havainnoiltaan ja keskinäisiltä suhteiltaan fiktiota. Teoksen lähdemateriaali sitä vastoin, kirjeet, oikeuden pöytäkirjat, lehtiartikkelit ja valokuvat, ovat alkuperäisiä dokumentteja. Tämä tekee kirjasta sangen käsinkosketeltavan kokemuksen, kuvauksen jota lukija seuraa kuin avoimin ovin käsiteltävää oikeuden istuntoa. Kuka teki ja mitä, missä, minkä takia ja kenen kanssa? Tämä ei kuitenkaan ole romaanin ainoa sisältö, vaan rikoksen ohella oman tilansa ottavat myös sitä seuraavat journalistit omine henkilökohtaisine ihmissuhdekiemuroineen edustaen teoksen totaalisen fiktiivistä henkilökaartia. Itsenäinen, työtä tekevä nainen sekä homoseksuaali – ei tietenkään julkinen sellainen – mikä rautainen kaksikko 1930-luvun  totuttuja normeja rikkomaan!

Murhenäytelmä ei ollut ensimmäinen Jayne Anne Phillipsini. Se oli toinen. Siihen kummasta pidin enemmän, en osaa vastata, mutta rehellinen ollakseni, molemmat koettelivat kestävyyttäni, tosin täysin erilaisista syistä. Kumpaakaan en kuitenkaan olisi jättänyt puolitiehen, en edes harkinnut moista. Ensimmäiseni, Suojeluksen, jonka arvioni voit lukea alta, kohdalla minun oli nieltävä se tosiasia, että sen kielikuvat ja vaikeaselkoinen symboliikka olivat yksinkertaisesti liikaa minulle. Murhenäytelmä sen sijaan oli musertaa minut ajoittaisella pitkäpiimäisyydellään; tämän kaiken olisi voinut sanoa niin paljon nopeammin. Tässä vaiheessa en voikaan olla vertaamatta teosta toisen yhdysvaltalaisen, Joyce Carol Oatesin, vallan samantyyppiseen järkäleeseen Sisareni, rakkaani. Tiivistämällä näistä molemmista mielenkiintoisen ytimen omaavista traagisista tarinoista olisi kehkeytynyt vielä huomattavasti miellyttävämpiä lukukokemuksia.

Jayne Anne Phillipsiin kirjailijana palatakseni haluan todeta, että yhä edelleen hänen tyylinsä on minulle mysteeri. Niin erilaisia nämä kaksi, Suojelus ja Murhenäytelmä, ovat että vaaditaan vielä vähintään kolmas, jotta voin mahdollisesti julkituoda mielipiteeni hänestä. Sangen mielenkiintoista, onneksi jo tähän mennessä suomennettujakin riittää mukavasti. Suosittelen muitakin tutustumaan.

Lopuksi pieni nuhteen sana rakkaalle Keltaiselle kirjastolle: kirjoitusvirhe tai kaksi sallittakoon, tällä kertaa niitä vilisi. Ei hyvä.

Jayne Anne Phillips: Shelter
Houghton Mifflin Harcourt, 1994
Tammi, Keltainen kirjasto 1995
Suom. Kersti Juva

Heinäkuun loppu 1963, Shelterin piirikunta, Länsi-Virginia. Kesäleiri. Neljä tyttöä, kaksi aikuisuuden kynnyksellä, toiset vielä lapsia. Sisaruutta, syvää ystävyyttä. Vaiettuja asioita, jaettuja salaisuuksia. Menetetty viattomuus, huumassa hyljätyt kangastossut. Buddy Carmody, pikkupoika tapahtumien tienoolla. Kuoren alle kätketty yksinäinen ahdistus, pakene, älä herätä nukkuvaa petoa, älä paljasta tuskallista totuutta. Pastori. Tiukentuva menneisyyden ote, kuin käärme kaulalle kietoutunut. Tölli, tumma lampi ja tyttö, joka oli kuin kala, tai enkeli veden äärellä. Nurkassa löydetyt kangastossut.

Jayne Anne Phillipsin proosallinen teos vaatii lukijaltaan kärsivällisyyttä – tai kykyä alistua, myöntää itselleen, että kaikkea lukemaansa ei aina tarvitse ymmärtää läpikotaisin, niin täynnä kielikuvia ja vaikeaselkoista symboliikkaa tämä romaani on. Jo lukukokemukseni alkuvaiheessa – ensimmäiset turhautuneisuuden tuntemukset läpikäytyäni – päätin armahtaa itseäni ja vain lukea tämän kirjan, turhia tärkeilemättä, analysoinnista ahdistumatta. Kirjailija oli nimittäin jo onnistunut saalistamaan minut; en halunnut jättää kirjaa kesken, en hyljätä sen henkilöitä sanojen sakeaan sumuun. Halusin tuntea heidät ja heidän traagisen tarinansa. Niin todella tapahtui; henkilöt heräsivät eloon, mikään tarpeellinen ei jäänyt lukijalle epäselväksi.

Teoksen tunnelma oli alusta loppuun tiivis ja oli mahdotonta olla aistimatta, että jotain väistämätöntä ja järkyttävää oli tapahtumassa. Kun lopulta päästiin tuohon pisteeseen, ei ollut muuta vaihtoehtoa. Oli pelastettava pieni ystävä, lukittava peto luolaan, unohdettava ikiajoiksi.

He tekivät kauhean teon, mutta oikeutetusti. Kaipasiko joku petoa? Ei varmasti. Puhuiko joku? Se jääköön arvoitukseksi.

”Kauhea on joka enkeli.”
Rilke : Duinon elegiat

Isäksi ja tyttäreksi

Olli Jalonen: Isäksi ja tyttäreksi
Otava, 1990

Niin sanottu Finlandia-hiihtoni on jälleen edennyt yhden suksen mitan verran, kun olen sivakoinut läpi Olli Jalosen kyseisellä palkinnolla huomioidun teoksen Isäksi ja tyttäreksi.

Alkajaisiksi haluan todeta teoksen olevan toinen osa romaanitrilogiaa, erään perheen tarinaa. Haluan myös korostaa, että en tähän mennessä ole lukenut trilogian ensimmäistä ja viimeistä osaa ja näin ollen arvioni perustuu yksin tähän sarjan keskimmäiseen teokseen, joka luultavasti saisi huomattavasti lisää syvyyttä sisarteostensa myötä. No, tällä mennään.

Isäksi ja tyttäreksi sijoittuu useasti palkitun Olli Jalosen tähänastisen proosateoskaartin toiselle kolmannekselle ollen seitsemäs hänen kirjoittamistaan romaaneista. Se ilmestyi vuonna 1990. Liekö omasta aikakaudestaan vai yksin minusta johtuvaa, mutta tätä romaania pohtiessani en yksinkertaisesti pääse ylitse käsitteestä postmodernismi. Mikäli tällainen taiteen aikakausi katsotaan olemassaolleeksi tai olevaksi – kaikki eivät tätä ”väkisin väännettyä” käsitettä allekirjoita – on tämä kummallinenkin tarina mielestäni alusta loppuun todellinen oman aikakautensa lapsi. Elementit kuten ulkopuolisuuden ja keskeneräisyyden tunne, seikkailu todellisuuden ja harhamaailman rajapinnalla sekä eräänlainen ahdistavuus ovat vahvasti läsnä. Myös omalaatuinen kieli, joka näyttäytyy tässä lähinnä pelkistettyinä lauserakenteina huokuu tämänsuuntaista tunnelmaa.

Nimensä mukaisesti romaani pureutuu isän ja tyttären suhteeseen, tulehtuneeseen tai oikeammin lähes olemattomaan sellaiseen. Ollaan tilanteessa, jossa vanhempien eron myötä isä on menettänyt kosketuksen tyttäreensä, isäpuoli, mallikansalainen, ottanut hänen paikkansa. Jo kerran aiemmin Jouko-Johan, isä, on hakenut omavaltaisesti muutosta tilanteeseen ja jälleen hänen pyrkimyksensä ovat samansuuntaiset – jos ei hyvällä, niin sitten pahalla.

Isä-tytärsuhteen ohella keskeisiksi teemoiksi nousevat myös itsensä etsiminen sekä asioiden muuttuminen, sen aiheuttama paine, tuska, joka purkautuu lopun vertauskuvallisella puhdistautumisrituaalilla. Mielenkiintoisen näkökulman tähän avaakin päähenkilöhahmon nimeäminen Jouko-Johaniksi kirjailijan itsensä tuntiessa nimen Olli Jouko Johan Jalonen. Kirjailijan henkilökohtaista elämää tuntematta jätän tämän seikan tarkemmin läpikäymättä.

Tähän mennessä Finlandia-taistoni on tuottanut ainoastaan hedelmää. Olen tarttunut teoksiin, joihin en muuten olisi vilkaissutkaan, olen tehnyt löytöjä, iskenyt kultasuoniinkin. Olen ollut pelkästään tyytyväinen. Tähän asti. Ei tämä lapsenkaappaustarinakaan huono ollut, perin erikoinen kuitenkin. Luin sen mielelläni alusta loppuun, halusin tuntea Jouko-Johanin ja hänen Jutta-tyttärensä tarkemmin. En kuitenkaan pitänyt romaanin tunnelmasta, en siitä ahdasmielisyydestä, joka verkon lailla kietoutuu henkilöhahmojen ympärille, kuristaa kurkkua. Viimeinen naula arkkuun on teoksen kieli. Epätäydelliset, minun korvassani töksähtävät lauseet eivät mairittele laistani ihmistä, joka suorastaan hengittää kauniista kielestä.

Tarinan takia suositus, ulkoisten seikkojen ei. Ja Finlandia-vaelluksen – ehdottomasti!